Armeijaan lähtee poika, kuka tulee takaisin?
Kirjoittaja pohtii asepalveluksessa kolme kuukauden ajan kokemaansa henkistä kasvua.
Armeijaa kutsutaan usein miehuuskouluksi. Sinne lähtee poika ja takaisin pitäisi tulla mies. Inttiä pidetään luonnollisena osana nuoren aikuistumista, lähes jonkinlaisena riittinä, jonka läpi pitää kulkea ennen aikuisuutta. Intissä käynti saattaa olla luontainen osa ainakin useimpien miesten ja joidenkin naisten kasvua. Mutta itse asepalveluksen sisältö ei mielestäni yksinomaan aikuista.
Kun sata tai enemmän yleensä noin 18 – 21 vuotiasta nuorta laitetaan pieneen tilaan ja eristetään normaalista arjesta ja velvollisuuksista, ei tuloksena ole ainakaan lisääntynyt henkinen kypsyys. Varsinkaan alokaskausi, jolloin alikersantit joutuvat huomauttelemaan lähinnä alokkaiden kengännauhoista ja lahkeista, ei tunnu kovinkaan aikuismaiselta.
Aikuisuutta on vaikea määritellä, mutta jos olisi pakko, sanoisin että siinä on kyse itsenäisyydestä. Pitää tietää minne elämässä pyrkii ja kuinka aikoo sinne päästä. Aikuistuessaan nuoren täytyy yhtäkkiä muistaa maksaa laskut ja hoitaa veroasiat kenenkään muistuttamatta. Elämä intissä on kohtalaisen kaukana tästä käsityksestä. Varusmies tekee mitä käsketään. Henkilökohtaiset vastuut ja velvollisuudet muovataan koskemaan yhteisöä, ei yksilöä. Tämä on totta kai keskeinen osa toimivaa sodanajan armeijaa, mutta aikuisuutta se ei mielestäni edusta.
Toki Suomen sotilaallinen puolustus on vakava asia ja armeijassa pidetäänkin esimerkiksi sodan etiikkaan liittyviä tunteja. Uskallan kuitenkin väittää, että varusmiehen arki on yleistasolla hyvin kaukana sodan konseptista. Jos siitä edes keskustellaan, niin sodasta lähinnä vitsaillaan. Suomi on onneksi hyvin rauhanomainen paikka, eivätkä sodat tai aseelliset konfliktit juurikaan kosketa elämäämme. Siksi myös varusmiesten on vaikea oikeasti käsitellä niiden kauhuja. Sota luultavasti aikuistaa traagisenkin tehokkaasti, armeija ei niinkään.
Voitaisiin sanoa, että armeija valmistaa työelämään. Myös töissä on toimittava esimiehen alaisena, ja tehtävä mitä käsketään. Nykyelämän työilmapiiri eroaa kuitenkin armeijan tunnelmasta aika lailla. Maailma muuttuu yhä epätasaisemmaksi ja niin myös työnteosta tulee joustavampaa ja, jälleen kerran, itsenäisempää. Toki armeijassa opitut taidot voivat olla hyödyksi tietyillä aloilla, mutta koulutus tuntuu ehkä silti paremmalta vaihtoehdolta, jos tarkoituksena on kasvattaa työelämään sopivia nuoria aikuisia.
Idea armeijasta miehuuskouluna perustuu varmaankin sen ajoitukseen. Armeija sijoittuu suurimmalle osalle meistä suoraan toiseen asteen opintojen loppumisen ja työelämän tai jatko-opintojen alkamisen väliin. Se on ainakin miehille ja joillekin naisille yksi ensimmäisistä askelista ainakin lainmukaisen aikuisen elämässä sekä viimeinen pakollinen koitos ennen kuin lähdemme itse valitsemillemme teille.
Armeijaan lähtö myös pakottaa meidät poistumaan mukavuusalueeltamme ja osallistumaan johonkin täysin uuteen ja erilaiseen, mikä on kieltämättä tärkeä osa aikuisuutta. Uusia haasteita tulee olemaan jatkuvasti vastassa. Tämän lisäksi monet osat varusmieskoulutuksesta osoittavat, kuinka jokainen meistä voi ylittää itsensä. Marssit ja taisteluharjoitukset saattavat tuntua ylitsepääsemättömiltä, mutta kuka tahansa voi lopulta selvitä niistä. Tämä, jos jokin, tekee varusmiespalveluksesta luontaisen osan aikuistumista.
Intti ei välttämättä tee kenestäkään aikuista, mutta se antaa jokaiselle vaadittavat taidot tehdä omasta itsestään aikuinen.
