Arkisetkin ampumaharjoitukset sisältävät toimintaa ja tunnelmaa

Varusmiehen arkikin on täynnä uniikkeja kokemuksia ja tuntemuksia. Tämä tosiasia tulee hyvin esille sisällöltään mitä tyypillisemmässä E3-ampumaharjoituksessa.

Armeijassa sanotaan usein, että itsesääli ei auta eikä turhautumiseen voi kuolla. Kylmän sateen ja aamun pimeyden keskellä jokainen varusmies on luultavasti kokenut tämän todeksi. On kovin helppoa voivotella vaikeuksiaan, ja siltä tuskin voikaan välttyä, mutta illan päätteeksi huomaa kuitenkin tuon varusmiespalveluksen uniikin ihmeen. Kaikesta tuntuu aina selviävän, oli se kuinka rankkaa tahansa.

Santahaminassa Kaartin pataljoonassa järjestetään rutiininomainen, tyypillinen E3-ampumaharjoitus, johon myös reportaasin kirjoittajana osallistun. Onneksi harjoitus ei ole mistään rankimmasta päästä. Kyseessä on taisteluharjoituksia, ammuntaa, ja partion toimintaa niin rakennetulla alueella kuin metsässäkin. Harjoituksia järjestetään erikoiskoulutuskaudella kaikkien saapumiserien varusmiehille. Voidaan siis puhua pitkälti arkisesta toiminnasta.

Harjoituksen ensimmäisenä päivänä, istuskellessani ampumaradan katokseen nojaten, kevyen sateen ropistessa kypärääni vasten, kyselen tunnelmia joukkueeseeni kuuluvalta kanssavarusmieheltä, kaartinjääkäri Tatu Vähä-Tuiskulta.

– Ei tunnu vielä missään. Eihän tämä ole kuin pieni aamulenkki. Herätteli ainakin hyvin. Ei mitään sen ihmeempää, Vähä-Tuisku tokaisee rennosti.

Ulkona on pimeää, mutta naureskelua ja jutustelua kuuluu kaikkialta. Mieliala on ainakin vielä kohtalaisen korkealla.

Aamupala saapuu ampumaradan takapihalle. Miehistö kaivelee jo esiin pakkejaan, ennen kuin johtajat huomaavat naureskellen, ettei puuroa olekaan lainkaan tarjolla. Sen sijaan aamiaiseksi saa kelvata lämmin vesi ja leipä. Nälkä ei kuitenkaan suomalaista sotilasta kaada.

– Toivon vaan, että pääsen kunnolla ampumaan. Toivottavasti ei tarvitse odotella puoltatoista tuntia, ja sitten ampua viittätoista minuuttia, Vähä-Tuisku jatkaa nyökytellen.

Eräs sanonta, jonka armeijassa usein kuuleekin on, että ampuminen on parasta mitä voi tehdä housut jalassa. Tämä on ehkä pientä liioittelua, mutta kertoo kuitenkin paljon asekoulutuksesta. Ampuminen on kieltämättä varusmiehen arjessa hauskimmasta päästä.

E3-ampumaharjoituksessa pääsemmekin ampumaan paljon. Päivä alkaa ampumaradalla kohdistusammunnoilla, jonka jälkeen pääsemme kokemaan lähiammuntoja ja partion hyökkäystä sisätiloissa.

Ampumarata on varusmiehelle tuttu paikka. Ampuminen on Sotilaan käsikirjankin mukaan sotilaan tärkein taito.

Varusmiehen arjessa ampumista saattaa ajatella kuin urheiluna. Haluaa suoriutua mahdollisimman hyvin, osua sinne minne tähtää ja käsitellä asetta kuin ammattilainen. Tämän keskellä saattaa unohtaa kuinka vakavasta asiasta on kysymys. Tositilanteessa emme ampuisi maalitauluja, vaan toisia ihmisiä. Ja he ampuisivat takaisin.

Harjoitukset ovat kuitenkin vain harjoituksia ja puolustusvoimat keskittyykin turvallisuuteen äärimmäisen tarkasti. Aseet ja lippaat tarkastetaan ennen ja jälkeen ampumista, patruunoita jaetaan vain tietty määrä, kuulo ja näkö on aina suojattu ampuessa, ja kouluttajat ovat jatkuvasti vieressä tilannetta tarkkailemassa. Aseen turvallisen käsittelyn neljä kultaista sääntöä ja ammuntojen varomääräykset kaikki varusmiehet osaavatkin jo melkein ulkoa. Ne nimittäin kerrataan ennen jokaisia ammuntoja.

Kohdistusammuntojen jälkeen siirrymme kuivaharjoittelemaan partion sisäänmenoa ja huoneen vyöryttämistä. On kolea ja viileä syyspäivä, ja ohjelmaa on edessa vielä yli kymmenen tuntia. Monille joukkueeni jäsenille, itselleni mukaanlukien, taistelu rakennetulla alueella oli uutta toimintaa, sillä sitä koulutetaan kohtalaisen harvoissa paikoissa ja tehtävissä.

– Parasta on ollut uuden oppiminen. Olemme päässeet tekemään sellaisia temppuja mitä ei vielä P-kaudella päästy kokeilemaan, kehuu kaartinjääkäri Tuomas Alanen.

Varusmiehet ovat saaneet tauon ajaksi keventää reput ja taisteluliivit. Tunnelma on keveä, mutta ilmassa on myös pientä jännitystä. Seuraavana on vuorossa partion toimintaa kovilla patruunoilla.

Taistelussa rakennetulla alueella partion ja ryhmän itsenäinen toiminta korostuu.

Ammunnat etenevät hyvin. Vaikka kuulonsuojaus ja kypärä painavat päälakea epämukavasti, taisteluliivi sekä luotisuojalevyt roikkuvat hartioilla ja rynnäkkökivääri riippuu kaulassa, on luotien pauke lähinnä mielessäni. Ampuminen on intensiivistä. Kaikki rasitus ja väsymys tuntuvat unohtuvan.

– Hauskinta on tietysti kovilla ampuminen. Onhan se aina kova suoritus, Alanen kiteyttää särmästi.

Tuntien määrä hiipuu kuin huomaamatta, ja kohta on jo päivällisen aika. Koko osasto kokee aluksi pienen shokin, kun näyttää siltä, että lämmin ruoka on unohtunut täysin. Tarjolle on tuotu vain mehua, leipää ja leikkeleitä. Pettymys tuo esiin nälän ja väsymyksen, jotka ovat kertyneet jo pitkän päivän aikana. Kuuluu kiroilua ja kiukkua. Mutta asialle ei voi mitään. Leipä pistetään jakoon.

Onneksi kohta kirjuri ajaa aukiolle ja tuo mukanaan unohtuneen ruokapöntön. Pääsemme sittenkin syömään lämmintä lohipastaa. Tämän jälkeen otamme tavarat kantoon ja lähdemme kävelemään täysin vatsoin kohti harjoituksen seuraavaa vaihetta.

Saapuessamme kohteeseen on jo pimeää. Väsymys alkaa näkyä ja kuulua. Motivaatio hiipuu, ja itsekin uneksin jo punkan lämmöstä. Odotellessamme ryhmämme vuoroa harjoitella ryhmän toimintaa rakennetulla alueella, kyselen jälleen kerran muilta joukkueeni jäseniltä ajatuksia harjoituspäivästä.

– Kello on jo paljon. Kyllä tämä alkaa jo vähitellen tuntumaan. Positiivista on se, ettei taisteluvarustus paina enää, kun siihen kipuun on jo tottunut, naureskelee kaartinjääkäri Eetu Turunen.

– Huomisen säätiedote on mennyt koko ajan parempaan suuntaan. Saattaa olla, että sataa vain tunnin. Jos sataa yhden tunnin niistä kahdeksasta mitä harjoitellaan, niin hyvältä näyttää, hän jatkaa toiveikkaana.

Viimeisetkin suoritukset vedetään kunnialla, ennen kuin nukkumaanmenoaika koittaa. Henkilökohtainen huolto on ennen kaikkea nimenomaan oman itsensä huoltamista. Kuuma suihku hellii kipeitä hartioita ja punkan pehmeys on askel ylöspäin puuta vasten nojailusta. Uni tulee kuin itsestään, ja ennen kuin huomaakaan on jälleen yksi päivä takana ja uusi aamu edessä.

Varusmiehen päivät ovat usein pitkiä ja toiminnantäyteisiä, mutta hyvällä sykkeellä ne jaksaa aamusta iltaan.

Harjoitus jatkuu metsän poikki marssiessa. Kello on kuusi ja on pilkkopimeää. Aamupalaa odotellessamme, puun juurella istuessa juttelen jälleen kerran Vähä-Tuiskun kanssa.

– Ihan raikas olo. Nukuimme kuitenkin kasarmilla. Jännittävää, että pääsemme ampumaan kovilla sisäänmenot sun muut. Odotan sitä mielenkiinnolla ja uskon, että se menee hyvin.

Päivän aikana harjoittelemme jälleen partion toimintaa, sekä ryhmän irtautumista maastossa. Jälkimmäisen suorituksen aikana yllätymme, kun Kaartin pataljoonan komentaja, everstiluutnantti Olli Järvinen saapuu seuraamaan suoritustamme. On näytettävä parastaan.

– Kyllä nämä harjoitukset ovat parasta mitä varusmiehenä pääsee tekemään. Kannattaa ottaa kaikki irti, hän painottaa.

Suoritusten jälkeen joukkue huomaa, että kaksi lipasta on kadonnut. Niitä on tietenkin lähdettävä päivällisen jälkeen etsimään. Toinen löytyy metsästä, toisen on eräs varusmies työntänyt epähuomiossa taskuunsa.

Kahden päivän harjoitukset loppuvat ja varusteet menevät jälleen kaappiin ainakin hetkeksi. Koulutukseen on mahtunut odottelua ja kiirettä, onnistumisia ja kommelluksia, naurua ja kiroilua, sekä ennen kaikkea ampumista. Luoteja meni yksissä ammunnoissa yli tuhat. E3-ampumaharjoitus saattoi olla tyypillinen, mutta varusmiehen arkikin on täynnä omalaatuisia kokemuksia.

Kivellä istuen, kaartinjääkäri Daniel Vellamo pyytää jakamaan ajatuksensa lukijoille.

– Tämä on tosi hauskaa. Kannattaa kokeilla, hän tokaisee vain puoliksi vitsaillen.

Ampumista täytyy harjoitella toistuvasti ja usein, jotta suorituksissa osataan toimia turvallisesti.
 

Näköislehdet