Älä juttele varusmiehelle

Suomalainen on tyypillisesti hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö otus. Siksi on mielenkiintoista että intti on ainoa paikka, missä suomalaisesta kuoriutuu sosiaalinen yksilö, kun hänet laitetaan samanlaisten mykkien kanssa samaan paikkaan. Eihän sitä nyt viitsi koko vuotta suu supussa istua, kun lajitovereiden läheisyydessä joutuu kuitenkin seuraavan vuoden viettämään. On yllättävän helppoa saada keskusteltavaa, kun kaikkia harmittaa samat asiat. Jonain päivänä sitä huomaa, että juttua tulee ihan itsestään milloin mistäkin.

Kun joutuu viettämään viikon jos toisenkin hölisten ja pulisten lajitovereiden kanssa enemmän tai vähemmän mielellään, varusmies väsyy sosiaalisuuteen. Vapauden ja lomien koittaessa voi hyvinkin äkkiä vastaan tulla ongelma, josta alokasliitteet eivätkä esitteet varoittaneet: muut ihmiset.

Kaiken sen pakkososiaalisen elämän jälkeen kun kokee vapautta, voi yllättävä hölinä takavasemmalta lamauttaa täydellisesti. Joku tuli muistelemaan inttivuosiaan luoksesi. Aluksi varusmies kokee tämän varsin avartavana ja jopa hauskana hetkenä. Niistä voi joskus löytyä jotain hauskojakin tarinoita, joita voi kertoa tuvassa eteenpäin. Tällaisiin ihmisiin voi törmätä lähes missä tahansa: kaupassa, kadulla, ravintolassa, bussissa, sillan alla… Lista on loputon.

"Tällaiset" on käsite, jolla tarkoitan ihmisiä, jotka tulevat juttelemaan varusmiehille jonninjoutavia. Heitä on useita erilaisia, ja olenkin koonnut tähän esimerkkinä muutaman pahimmista. Ensimmäisenä ovat vanhukset, jotka kyselevät näennäisyyksiä ja hölisevät inttitarinoitaan naureskellen. Kuinka he rakensivat voikukista poteron, joka toimi joukkueen yleisenä käymälänä, joka haisi niin pahalle, että kapteeni pyörtyi ja kaikkia nauratti. Näissä esimerkeissä on tyypillistä, että tarina kuulostaa absurdilta.

Toisena esimerkkinä ovat keski-ikäiset naiset. Mitä asiaa heillä on varusmiehille? Mirkku-Liisa Pilkkuviivala tulee ja läimäyttää tiskille mullistavan tiedon, että hänen poikansa on nyt myös armeijassa. Harvinainen tapaus. Sitten kysellään, missä varuskunnassa palvellaan ja vastaamalla epäonnisesti saa kuulla, että hänen poikansa on samassa paikassa. Jatkokysymyksen jatkokysymyksenä kysytään, että mahdatko tuntea ja hirveä ihmettely jos et tunne. Miten niin et tunne? Eikö siellä muka kaikki tunne toisiaan? Äidit, he eivät tiedä mitään armeijasta.

Kolmas ja esimerkeistä pahin on humalaiset. Älänmölön täytteisiä kysymyksiä liittyen palveluspaikasta aina siihen, että "onks se yks mulkku ylikessu vielä siellä!?" Hekin saattavat muistella kovaäänisesti inttitarinoitaan, mikäli eivät sammu kesken tarinan. Arvelluttavuus on avainsana tässä esimerkissä. Eivät he välttämättä tule aina kyselemään ja ihmettelemään vaan saattavat ottaa ryysyistä kiinni ja haukkua ties miksi ja minkä takia, vain koska varusmiehellä on päällä M05.

Puoli vuotta myöhemmin nämä esimerkit vainoavat minua kerrasta toiseen. Sosiaalista ylikuormitusta saanut varusmies olisi pienemmästäkin kärttyinen. Aina pitäisi muka vastata ystävällisesti ja jaksaa kuunnella mitä kummallisimpia ja tylsimpiä jorinoita. Olisivat hiljaa. Eikö näitä ihmisiä varten voitaisi perustaa kuuntelujoukkue, jossa palvelee porukka joka jaksaisi kuunnella näitä hölinöitä ja örinöitä päivästä toiseen ettei minun tai kaltaisteni tarvitsisi?