Aamuja, loputtomasti aamuja

Oli kylmä ja luminen tammikuun 6. päivä, kun astuin ulos junasta Hämeenlinnan rautatieasemalla. Ympärilläni oli muitakin hämmentyneitä ja ehkä jopa hivenen pelokkaita alokkaita. Pian saimme ensimmäisen kontaktimme sotilaaseen: meitä oli vastaanottamassa sotilaspoliisi, joka ohjeisti meitä odottamaan seuraavaa bussikuljetusta kasarmille.

Saimme värjötellä ulkona jonkin aikaa, mutta onneksi nopeasti bussi saapui luoksemme ja nopeiden palvelukseen saapumisilmoitusten ja henkilötodistusten tarkastusten jälkeen pääsimme nousemaan bussiin. Bussi ajoi läpi Hämeenlinnan keskustan ja muistan elävästi monen ajatelleen "nyt se on menoa". 

Viimeinkin eteemme avautui näky, joka tuskin unohtuisi meiltä keneltäkään koskaan. Parolannummen Panssariprikaatin portti kohosi edessämme, uhkaavana mutta myös hyvin toverillisena.

Monet meistä uusista alokkaista pohtivat heti, että tämäkö on nyt sitten uusi "kotimme" seuraavan 6-12 kuukauden ajan elämästämme? Päivämme jatkui perinteisesti jaosjohtajien ja yksikön päällikön haastatteluilla, varusteiden hakemisella ja uusiin tupalaisiin tutustumisella. 

Parhaiten omasta alokasjaksostani muistan ensimmäisen päivän, sekä epätietoisuuden tunteen siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Onneksi omat lähijohtajamme olivat tehtäviensä tasalla ja saimme nopeasti tietoa siitä, miten aikamme prikaatissa tulisi jatkumaan. Meillä oli tulevina viikkoina paljon oppitunteja sekä varusmiespalveluksen uusiin sääntöihin ja kuriin totuttelua.

Toinen monia uusia alokkaita jännittävä koetus on inttisanaston mukaisesti "majohajo" eli ensimmäinen leiriyö metsässä. Oma leirini järjestettiin alkuvuodesta, kylmänä yönä. Vaikka koetus raskaalta tuntuikin, oli se hyvin ainutlaatuinen kokemus. Siviilielämässä kenenkään meistä ei tarvitse sydänyönä kiertää telttaa ase kädessä vartiossa. Ensimmäiset yöt harjoituksessa voivat tuntua ikäviltä, mutta aina täytyy muistaa, ettei mikään harjoitus kestä ikuisesti. 

Monet varusmiespalveluksen ensimmäiseen päivään liittyvät mielikuvat eivät ole totta. Uusia alokkaita pelotellaan usein "tornareilla" eli perättömillä huhuilla siitä, minkälaista arki palveluksessa on ja kuinka raskasta se tulee olemaan. Koulutuksen arjen ymmärtää vasta itse sitten, kun on sinne päässyt. 

Alokkaiden arkeen kuuluvat myös erottamattomasti toivotukset "hajoa aamuihisi" tai "aamuja". Kyseessä on kansanperinne, joka tuskin tulee koskaan häviämään. Kyseisistä aamutteluista ei kuitenkaan kannata lannistua, vaan suosittelen ottamaan tulevasta palveluksesta kaiken irti ja rohkeasti kokeilemaan kaikkea uutta. Armeijassa pääset kuitenkin kokeilemaan kaikkea, mitä siviilissä et saisi tehdä. Oman suorituskyvyn ylittäminen on maailman paras tunne. 

Armeija voi olla ajoittain raskasta, mutta myös hyvin palkitsevaa. Jälkikäteen ajateltuna A-kauden eli alokaskauden ensimmäiset viikot olivat loppujen lopuksi suoritettavissa, vaikkei siltä aina tuntunut jäisen sateisessa säässä asentoa ja lepoa harjoitellessa.

Omana vinkkinäni voisin uusille alokkaille sanoa sen, että armeijasta kannattaa ottaa kaikki irti. Omaa palvelustani ei ole enää paljoa jäljellä ja voin rehellisesti sanoa saaneeni armeijasta hyvin paljon irti. Olen saanut nähdä ja kokea Panssariprikaatin raskaan mutta palkitsevan metsässä harjoittelun sekä Ruotuväen tarjoaman näköalapaikan Puolustusvoimien luonteeseen ja toimintaan. 

Näihin sanoihin päättäen, toivotan sinulle uusi tuleva alokas niin paljon aamuja ja mahtavaa tulevaa palvelusta.