Vähemmän on enemmän

Törmäsin jokin aika sitten ajatukseen omaisuuden sitovasta vaikutuksesta.

Tarkemmin ajatellen asiahan on juuri näin: omaisuus sitoo ihmistä. Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hänellä yleensä on stressitekijöitä ja huolenaiheita. Kesämökki pitäisi maalata, vene laskea vesille, auton moottorin vikavalo palaa, kännykän näyttö hajosi, vakuuttaako uusi tietokone vai ei...

Intissä on huomannut, kuinka vähällä loppujen lopuksi tulee toimeen – itse asiassa täälläkin meille jaetaan varusteita yllin kyllin ja muonaa saa syödä niin paljon kuin vatsa vetää. Vaatetus on viimeisen päälle ja majoitus, joskin eksoottinen, tarjoaa lämpimän ja turvaisan suojan.

Maslowin tarvehierarkian alimmat portaat täyttyvät siis ruhtinaallisesti. Eri asia on, miten riittämätön olo yksilölle jää. Itse en osaa liikaa kaivata maallisia asioita – minulle riittävät läheiset ihmissuhteet, musiikki sekä liikunnan ilo. Niistä saan voimaa arjen taaperrukseen.

Viime vuosina tavarapaljouden karsiminen ja kulutuksen vähentäminen ovat olleet pinnalla ja nousseet trendiksi. Se on hyvä, sillä pallomme ei kestä ylenälytöntä kulutuskulttuuriamme. Kuten jo totesin, intti on mitä loistavin paikka huomata se, että perustarpeiden täyttyessä ihminen tulee toimeen varsin vähällä, eikä mitään ylimääräistä tarvita. Reilu viiden euron päiväraha kitkee myös tehokkaasti haaveet sen kummoisemmasta kuluttamisesta – siihen rahaan ei hirveän montaa uutta merkkivaatetta tai mitään muutakaan osteta. Ehkä kahvilla käydään ystävien kanssa tai silloin tällöin rentoudutaan viikonloppuvapailla kavereiden kesken.

Tavaraa myös kertyy. Keskimääräisessa suomalaiskodissa on noin 30 000 - 50 000 esinettä, mitä ei hevillä uskoisi – tavarat kun usein ovat piilossa katseilta kätkettyinä milloin mihinkin. Amerikkalaiset pistävät vieläkin paremmaksi: tavallisessa jenkkikodissa tavaroita on pyöreät 300 000 kappaletta. Siis kymmenkertaisesti meihin suomalaisiin verrattuna!

En varsinaisesti ihmettele, miksi maailman ylikulutuspäivä aikaistuu aikaistumistaan joka vuosi. Tänä vuonna se on 2. elokuuta. Ja vaikkemme me suomalaiset esimerkiksi liiemmin roskaa maailman meriä tai tuhoa sademetsiä, töitä riittää täälläkin: suhteellisen osuutemme maailman luonnonvaroista kulutimme tältä vuodelta loppuun jo aikoja sitten, 11. huhtikuuta. Lisäksi kehittyvien maiden voimakas paine kasvattaa omaa energiankulutustaan keskiluokan kasvaessa ei tule ainakaan vähentämään maapallon rasitusta, päinvastoin.

Olen oppinut kysymään useimman ostoksen ja mieliteon kohdalla itseltäni ensin, tarvitsenko tätä tuotetta todella. Se on yllättävän tehokas keino huomata, että ei, enpä tarvitse. Samoin voi olla hyvä lykätä ainakin isompia ostopäätöksiään yöunien yli seuraavaan päivään. Jos ostos tuntuu edelleen järkevältä, silloin ostoksen voi hyvillä mielin tehdä.

Meidät kasvatetaan kulutusyhteiskuntaan ilman, että edes osaisimme kyseenalaistaa, miksi ihmeessä ostaisin tämän ja tuon. Mainoksen nähtyämme saatamme vain päättää, että minäkin tarvitsen tuon, ja lopputuloksena on, että parin käyttökerran jälkeen tavara tai vaate päätyy muiden 30 000 vertaisensa kanssa kaappiin tai laatikoston hyllylle pölyttymään. Taloustieteen oppi ihmisen rajattomista tarpeista pitäisi oikeastaan nimetä uusiksi: olemme rajattomien halujemme vankeja. Perustarpeemme tyydyttyvät länsimaissa yltäkylläisesti.

Jokainen tuntee tapoja vähentää omaa kulutustaan ja hiilijalanjälkeään, mutta vaikein osuus onkin vaikuttaa massojen asenteisiin. Kuinka vakuutat materialismin sokaiseman länsimaalaisen vähentämään (kerska)kulutustaan, jotta pallomme voisi säilyä elinkelpoisena tulevillekin sukupolville? Se on asia, jonka käsittelyyn tämä kolumni ei riitä, mutta osani olen yrittänyt tämän kirjoittaessani. Kunpa vain vielä useampi löytäisi onnen arjen pienistä hetkistä ja pystyisi olemaan tyytyväinen siihen kaikkeen hyvään, mitä meillä jo on.

Niissä onni piilee. Ei materiassa.