Tästä maasta - Juuret ja siivet

Suomessa arvioidaan olevan elossa 8000 - 10 000 lottaa. Heistä yhden koti on imatralaisen Veteraani- ja lottamuseon yhteydessä. Juttutuokiot sotahistorian äärellä saavat ajan pysähtymään. Kiitollisuus itsenäisyydestä on läsnä.

Museoissa panostetaan nykyään tarinoihin ja museokävijöiden osallistamiseen.
Imatralaisessa Veteraani- ja lottamuseossa nämä molemmat toteutuvat aidosti, ja ilman näyttäviä valotauluja tai vr-laseja.

Monen museon kautta kulkeneena yllätyn itsekin, että hyvä museokokemus syntyy yksinkertaisesti kattavasta esineistöstä ja loistavasta oppaasta. Kaavamaisen opastuksen sijaan museo-opas Jarmo Ikävalko kertoo paljon tarinoita, joita on kuullut veteraani-isältään ja lottana työskenneeltä äidiltään, ja vastailee kiireettömästi kysymyksiini. Opastus etenee kiinnostukseni pohjalta. Pääsen keskelle kokemusta, kun aidot tarinat kerrotaan.

Ikävalko käsittelee arvostavalla tavalla museoesineitä, ja kertoilee niiden liittymisestä sotahistoriaan. Omistautuminen sotahistorian vaiheiden ja yksityiskohtien välittämiselle näkyy ja kuuluu kävijälle. Erityisesti vanha gramofoni sykähdyttää musiikinharrastajan sydäntä.

Museon hiljaisuudessa asuinpuolen äänet tulevat liki. Nyt 96-vuotias Eila Ikävalko perusti museon veteraanimiehensä Reino Ikävalkon kanssa, joka on nukkunut jo pois. Heillä oli sota-ajoilta kertynyttä esineistöä, ja lisää tuli lahjoituksena. Kun asialle omistautuu, ja keräilylle antaa pikkusormen, se vie koko kodin.

Katselen sota-aikaisia kirjekuoria, joiden oikeaan yläreunaan on kirjoitettu kenttäpostia. Somen ja nopean viestittelyn aikakauden ihmisen tämä todella pysähdyttää. Kirjeissä ja korteissa on toivotusten ja kuulumisten lisäksi ohjeita kotona oleville, sekä mainintoja ikävästä ja kaipauksesta. Joukko-osaston sijaintia tai paikkakuntaa ei saanut kertoa, yleisintä oli maininta täällä jossakin. Joissakin kuorissa on sotasensuurin tarkastama -leimoja kertomassa pistokokein tehdystä valvonnasta.

Posti kulki sota-aikana välillä hitaasti. Toiveet lomasta ja tapaamisesta ehtivät muuttua toiseksi. Kotikylään tulikin mies, tai nuori mies, arkussa. Perässä henkilökohtaiset tavarat, joissa usein pino kirjeitä.

Mallinuket on puettu erilaisiin lotta-asuihin. Se kertoo lottien monipuolisista tehtävistä. Katselen valokuvaa nuoresta, lottapukuisesta naisesta, jonka elämänsuunnitelmat ja ammattihaaveet menivät sota-aikana uusiksi. Kuulen tarinassa, että hän silti halusi lotaksi.

Sama asenne - vahva maanpuolustustahto – on ollut läsnä kaikkien kohtaamieni veteraanien puheissa. ”Se oli meidän velvollisuutemme ja tehtävämme.”
Näiden sitkeiden ja rohkeiden naisten ja miesten ansiosta itsenäisyys on tänäänkin meidän jokapäiväinen etuoikeutemme ja ilomme.

Museossa ei ihannoida sotaa, mutta uhraukset kerrotaan, ja saavutettua itsenäisyyttä arvostetaan. Arvostan suuresti tätä elämänasennetta. Siihen kuuluu myös kannustavat puheet meille jälkipolville, ja rohkaisu työn tekemiseen, jos jotain todella haluaa. Samanlaista asennetta tarvitaan Suomessa tänä päivänä enemmän kuin koskaan.

Usein käytetään sanontaa, että aika pysähtyy, ja tähän museoon se kuvaus todellakin sopii. Museo kietoo kävijän tunnelmaansa. Ei ole kiirettä mihinkään.

Rajasin vierailuni lottahistoriaan, ja aikaa humahti yli kaksi tuntia. Museossa on esineitä sisällissodan sekä talvi- ja jatkosodan ajoilta. Monta mielenkiintoista juttutuokiota ja asioihin perehtymistä on edessä.

Poistun museosta pienen lumipeitteen saaneelle piha-alueelle. Museorakennus, ja samalla koti, on sympaattinen, lähes 100-vuotias rakennus, jossa on sisäänkäynnin yhteydessä valkoiset, uusklassiset, pelkistetyt pylväät. Vaatimattoman oloinen rakennus sopii hyvin kantamaan arvokasta sisältöään.