Pahimpia on mustamaalatut aamut

Liian harva kuulee puolustusvoimista juuri mitään positiivista ennen varusmiespalvelusta, useamman pitäisi kuulla.

"Sä tuut niin hajoo niihin mehtäaamuihin."

"Juu, ja skappareihin."

"Ei jeesus toimistokäyttäytyminen!"

Tällaisia kommentteja kuulin, kun kyselin ennen varusmiespalvelukseen astumista intin käyneiltä läheisiltäni, mitä intiltä kannattaa odottaa. Myös kuulemani inttitarinat jatkavat pitkälti samaa linjaa: mitä kamalampaa intissä on ollut, sitä mieluummin siitä kerrotaan. Tässä on mielestäni jotain väärin.

Itseäni oikeasti pelotti, pelotti tulla suorittamaan kansalaisvelvollisuuttani. Olin kuullut asepalveluksesta niin paljon kuraa, ja harvat positiiviset jutut olivat ympäripyöreitä toteamuksia kuten: "Oli siel välillä ihan hauskaa perseillä." Voittekin kuvitella, etteivät askeleeni kohti varuskunnan porttia olleet kovin varmoja. Uuden alku jännittää aina, eivätkä kauhutarinat tilannetta paranna. On turhaa ja typerää, että inttiä mustamaalataan.

Usein näissä tarinoissa on tapana liioitella: "Marssittiin joku 45 kilometrin aamunen marssi ja skapparit huusi vierellä", vaikka todellisuudessa marssi oli pituudeltaan inhimilliset parikymmentä kilometriä ja kantahenkilökunta oli mukana lähinnä huoltotehtävissä ja varmistamassa, että kaikki pääsevät perille asti. Kerrotaan yöttömistä öistä poteroissa, vaikka vuorot kestivät tunnin yössä ja jokainen sai kyllä nukkuakin. Hirvittääkö tornari vai totuus?

Ymmärrän, että moni kokee intissä paljon negatiivisia tunteita ja ne ovat usein voimakkaita. Muistot, joihin liittyy voimakkaita tunteita taas säilyvät muistissa – yhtä pitkään kuin palveluksen ensimmäinen jäkitysminuutti kestää – lähes takuuvarman ikuisuuden. Moni kuitenkin purkaa tuntojaan vasta kotiutumisen jälkeen tarinoimalla kamalimmat inttimuistonsa varusmiespalvelustaan aloittaville.

Reilua olisi kuitenkin pakollisen hajoamistarinan lisäksi kertoa, että useat asiat ovat puolustusvoimissa hyvin. Reilua olisi kertoa, että täälläkin ihminen kohdataan ihmisenä, ja että asiasi kyllä kuullaan, vaikka toimistokäyttäytymisesi ei olisikaan täydellistä. Ainakin oman kokemukseni mukaan.

Siksi haastankin teidät seuraavalla kerralla intistä tarinoidessanne kertomaan myös jotain positiivista: muistelemaan jotain hyvää hetkeä, joka naurattaa yhä; kertomaan oikeudenmukaisesta kouluttajasta, itsensä ylittämisestä tai siitä, kun tajusi saaneensa intistä elinikäisen ystävän. Ne ovat asioita, joita on ja tapahtuu, mutta joista harvoin kuulee. Samalla ne ovat kuitenkin niitä asioita, joita varusmiespalvelukseen tulevan pitäisi kuulla.

Jos intin hyvistä puolista ei puhuta, ei niitä porttien ulkopuolella ole olemassakaan.