Mutta, missä on Manuela?

Elokuvat ovat voimakkaita mielialamme muovaajia, mutta niin ovat myös kanssaihmisemme.

Olin kovin tuskastunut palvelustehtävävien alla tässä taannoin. Jutut piti saattaa vauhdikkaasti valmiiksi, sillä seuraavasta viikosta oli tulossa katkonainen. Eduskuntatalon nappien painelu veisi muutaman päivän.

Tästä kiireestä huolimatta päätin hetkellisessä taukopaikassa iltavapailla suunnata elokuviin. Saksalaisen Leontine Sagan ohjaama Murrosiässä (Mädchen in Uniform) pyöri Orionissa. Tässä sangen hyvän äänen omaavassa elokuvassa vuodelta 1931 oli jotain karmivan tuttua.

Monelle elokuviin menon syy on irtautua arjesta, ja niin se on minullekin. Viime aikoina elokuvat ovat osuneet aivan liian lähelle arkea. Oli se sitten neuvostoliittolaista sotaelokuvaa tai brittiläistä yläluokkaa Venetsiassa, samaistun kauheasti, ja alkaa ahdistaa. Tuskastuen katson elokuvien parisuhdedraamoja, rakastavaisten riidellessä ja vuoron perään hylätessä toisensa. Mikseivät he vaan ole toistensa kanssa, kun kerta kummatkin ovat vapaita ja voisivat nähdä vaikka joka päivä?

Murrosiässä-elokuvassa ei aivan tällaista tilannetta ollut, vaikka tukahdutettujen tunteiden kanssa elettiin. Elokuvassa 14-vuotias Manuela-tyttö tuodaan sisäoppilaitokseen, jossa elää preussilainen kuri. Nuoren neidin elolle tulee vaikeuksia hänen suorastaan ihastuessa opettajaan.

Välillä opettaja kohtelee häntä hyvin, lohduttaen ja kannustaen, mutta muiden paikalla ollessa opettajan on muututtava tahtomattaan etäiseksi ja kurinpidollisia toimia toteuttavaksi.

Neitiä epävarmuus koettelee ja teatteriesityksen jälkeen hän kulauttaa turhan paljon punssia kurkkuunsa ja suutahtaa koulun johtajalle. Normaalielämässä pienestä ja inhimillisestä rikkeestä seuraa eristys muista ja uhka koulusta erottamisesta.

Huonetoverit sympatisoivat, mutta kun suu pitäisi aukaista, syvä hiljaisuus kumisee käytävillä. Eikö kuulostakin jotenkin tutulta, pahasti eskaloituneelta pitkäksi venyneeltä iltavapaalta?

Intissä hiprakasta ja kapteenille örisemisestä tulisi esitutkintaa ja ehkä kiinnioloviikonloppu. Rangaistus kärsittäisiin, ja sen kanssa pystyttäisiin hyvin elämään.

Tästä huolimatta itseäni on silti läpi palveluksen pelottanut, että jostain pienestä asiasta kärähtäisin. Kuvitelma on painajaismainen eikä todellisuuteen perustuva.

Tästä syystä Orionin illassa Murrosiässä-elokuva herätti pahoja mielenyhtymiä omiin inttipelkoihin, ja elokuvasta poistuessani ahdistus kalvasi pitkään. Dramaattisen loppukohtauksen "Missä on Manuela" -huudot kummittelevat vieläkin.

Elokuva sijoittui täysin naisvaltaiseen maailmaan, tyttöjen kouluun, 80 vuotta sitten, mutta silti se onnistui tunkeutumaan alitajuntaani ja osumaan omaan elämään.

 

Sateisessa Helsingissä Kamppiin kävelin raskain askelin. Suvannosta minut ylös nostettiin yllättäen jo Herttoniemen metroasemalla. Eläkeläinen, 70-kymppinen mies rupesi kyselemään niitä näitä.

Keskustelu jatkui perusaiheitten aamujen kyselyn ja inttimuistojen kautta syvemmälle. Mies jatkuvasti totesi, kuinka häneltä alkaa olla kaikki jo ohi, mutta minulla olisi vielä koko elämä jäljellä.

Minua ihmetytti kuinka mies oli niin innoissaan minun elämäni koukeroista. Kuinka hän pystyi niin aidosti sympatisoimaan tilannettani. Nuoruus, tyttöystävän ja opiskelupaikan omaaminen saivat hänet suorastaan tekemään aaltoja.

Synkistelyni oudosti väistyi, kun mies omalla paatoksellisella innollaan käännytti minutkin. Minullahan on kaikki aivan allright.