Jokaisen virheen takana seisoo varusmies

Alokkaat saavat johtajiltaan peruskoulutuskauden aikana ruusuja ja etenkin risuja, mutta tuleeko kaikki kritiikki aivan syystä?

Varusmiespalvelus alkoi heinäkuun alussa. Heti ensimmäisenä päivänä tuli syyt niskoille, jos ei ollut saanut varustamisen aikana pyykkisäkkiinsä kaikkia tarvittavia vaatteita. Seuraavaksi säkit tietenkin oltiin kannettu tulevaan kotiyksikköön väärin, minkä jälkeen tyhmyyttämme siirsimme ne vääriin tupiin aivan pilalle menneen inventaarion perään. Tämän jälkeen mentiin syömään. Aikaa ei tähän juurikaan ollut, mikä tietenkin johtui siitä, ettei me monnit osattu ottaa sitä ruokaa riittävän nopeasti. Tai edes mennä oikeille paikoille sitä hotkimaan. Astiatkin palautettiin väärin ja sitten oli taas kiire. Niin pirullinen kiire. Samperin monnit!

Illalla kun mentiin nukkumaan, ei henki oikein tahtonut kulkea kunnolla. Eipä sekään mikään ihme, kun ei varusmiehinä osattu siivota edes pölyjä pois tupien nurkista. Jos siis joku tuli jo ensimmäisinä viikkoina selväksi, niin se, että syyllisten etsintä on puolustusvoimissa harvinaisen helppoa. Likavesi valuu alaspäin ja katseet kääntyvät salamannopeasti varusmieheen.

Esimerkkejä tilanteista, joissa varusmies on ollut kaiken pahan alku ja juuri, löytyy lähimuistista lukuisia: varustus ei ollutkaan oikea, vaikka käskyjen mukaan oli pakattu tai ruoka ei löytynytkään maastossa sieltä, minne oli marssittu. Ei niin, että mekään olisimme virheettömiä, ei toki. Epäilys joidenkin moitteiden tarkoituksenmukaisuudesta heräsi kuitenkin viimeistään silloin, kun nolostunut alikersanttimme sätittiin edessämme tämän johdettua meidät aivan väärään paikkaan. Tasan siis siihen paikkaan, minne kantahenkilökunta oli muutamaa tuntia aikaisemmin ohjeistanut.

Miksi tällä sitten on oikein väliä? Varusmiespalvelus kun ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika elämästä: helpostihan sen ajan tottelisi vaikka vähän huonompaakin johtajaa. 

On hyvä huomata, että kerran esimerkistä opitut, ilman kritiikkiä jääneet johtamismetodit jäävät helposti käyttöön reserviin siirtymisenkin jälkeen. Niin ne hyvät kuin huonommatkin. Valtion palveluksesta kotiutuu vuosittain noin 6000 varusmiesjohtajaa, joista varsin monen voidaan olettaa päätyvän jossain vaiheessa työelämäänsä eri tasoisiin esimiestehtäviin. Jos heistä edes osa on vuoden palvelusmyllytyksen aikana, tietoisesti tai tiedostamattaan, omaksunut edelläkuvaillun vastuuta pakoilevan ja omille virheilleen sokean asenteen, joka joillain kantahenkilökunnan jäsenillä ja aiempien saapumiserien varusmiesjohtajilla puolustusvoimienkin tavoitteiden vastaisesti on, tietää se aikamoista hallaa myös suomalaiselle siviilijohtamiskulttuurille.

Kannustaisinkin jokaista puolustusvoimissa johtotehtävissä toimivaa, niin varusmiestä kuin kantahenkilökunnankin edustajaa, toimimaan suoraselkäisenä ja vastuunsa kantavana johtajana - jopa silloin, kun tieto epäonnistumisesta saattaisi kantautua oman esihenkilön korviin. Se nimittäin jos jokin, on rohkeaa johtamista, jolla alaisten kunnioitus ansaitaan.