Aamuja nolla, nyt on hyvä olla

Herttoniemen metroasema värittyy sunnuntai-iltaisin maastokuosista. Kaartin jääkärirykmentin varusmiehet ovat lopettelemassa viikonloppuvapaitaan, mutta tällä kertaa kantamukset ovat perinteistä lomiltapaluuta raskaammat. Kun taistelijat astuvat Santahaminan bussiin, ei edes pullottavien lomareppujen tuoma ahtaus vie hymynkaretta varusmiesjohtajien kasvoilta.

– Muistitko kengät ja sukat? Kuulemma kerran joku unohti siviilivaatteet kokonaan ja lähti yksikön vääpelin vanhoissa kamppeissa, kuuluu alikersantin kysymys.

Niinpä niin. Kotiutumisviikko on koittanut, ja legendat aiempien saapumiserien kokemuksista leviävät yhä. Niitä riittää palveluksen alun jännityksestä viime hetken yhteiseen naureskeluun. Kasarmilla tilanne tuntuukin totuttua toimeliaammalta.

– Autatko vähän? Pitäisi saada tämä säkki tuonne punkan alle, upseerikokelas Juuso Heikkinen huikkaa.

Juuttisäkin kanssa olet tänne tullut ja samanlaisen kanssa olet täältä lähtevä. Viimeisten ja ensimmäisten kasarmi-iltojen yhtäläisyys pistää silmään. Aluksi kaikki on uutta, nyt niinkin arkista, että on uudelleen aivan hukassa.

– Onko jollain ylimääräistä mosaremmiä? Löysin omasta kaapista vain viisi, huutelee joku johtajista käytävältä.

Löytyihän se. Puolustusvoimien materiaali on kuin energia, sillä vaikka se muuttaa sijaintiaan ja muotoaan, se ei häviä. Viimeisellä viikolla suurin osa yksikön häviämisilmoituksista voidaan lopulta jättää tekemättä, sillä viimeisetkin varusteet löytyvät – jostain.

Keskiviikkoaamu koittaa aivan yhtä varhain kuin aiemminkin. Aamuvarhain joukot kokoontuvat sulkeisiin.

– Lakki! Lepo. Lakki – päähän!

Viimeisissä sulkeisissa on hellyyttävästi samanlaista epävarmuutta kuin ensimmäisen viikon alokkailla. Asento napsahtaa napakasti, mutta baretin kanssa pitää hieman harjoitella sulavuutta. Valmista kuitenkin tulee, ja valmiiksi koulutettu joukko esiintyy vakuuttavasti.
Paraatin vastaanottaa Kaartin jääkärirykmentin komentaja, eversti Ahti Kurvinen. Kotiutumispraateja on järjestetty pitkään, ja perinteillä on puolustusvoimissa tärkeä rooli.

– Tärkeintä kotiutuvan näkökulmasta on koota porukka vielä kerran yhteen ja tehdä lähtö tyylikkäästi. Se antaa yhden virstanpylvään elämään, Kurvinen selostaa.

Päivä on merkittävä myös komentajalle, sillä hän on lähdössä heinäkuussa uusiin tehtäviin. Kurvinen jättää kotivaruskuntansa ylpeänä mutta haikein mielin.

– Parasta sotilasuralla on toimia joukko-osaston komentajana. Vuonna 1988 aloitin luutnanttina, ja tehtäviä on vuosien varrella ollut monenlaisia. Rykmentti on hyvässä kunnossa, Kurvinen kertoo.

Komentaja on vuoden aikana saanut seurata varusmiesten toimintaa läheltä, joten hänen suustaan kuullut sanat ilahduttavat varmasti myös kotiutuvia.

– Meillä on tosi hyvä nuoriso, sen näkee toiminnan vireestä. Kaverit vetivät neljättä viikkoa maastossa ja vielä viimeisellä viikolla positiivinen tsemppi löytyi aina kahdeksan tunnin hyökkäysharjoituksissakin, Kurvinen kehuu.

– Ensi kerran kättelin komentajaa kun palasin Haminasta kokelaan nappulat rinnassa. Nyt tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut, kertoo vänrikki Sonja Mäkinen. Rykmentin komentajalle, eversti Ahti Kurviselle tilaisuus oli myös jäähyväistilaisuus Santahaminalle, sillä hän siirtyi heinäkuun alusta maavoimien suunnittelupäälliköksi Mikkeliin.

Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen. Viimeinen aamu alkaa todellisen kotiutumisen klassikon saattelemana, tosin varsin normaalein rutiinein.

– Hei, ei teillä oo mikään TJ 0, mikä toi varustus on, naurahtaa alikersantti erään kaartinjääkärin asukokonaisuudelle, joka hieman poikkeaa totutusta.

Vastaukseksi ei kelpaa "on meillä kohta", vaan pian kaikki varustus on jälleen sotilaallista aamuvahvuuslaskentaa varten. Johtajien tehtävät jatkuvat viimeiseen päivään asti.

– Mä olen kolme kotiutumista nähnyt, ja jos neljäs olisi tullut ennen omaa, olisi kyllä aika huono tilanne, esikunta- ja viestikomppaniassa palveleva upseerikokelas Lauri Malmio toteaa lakonisesti.

Vänrikki Lauri Malmion ylpeät vanhemmat Janne Malmio ja Miira Paasilinna saapuivat seuraamaan poikansa ylenemistilaisuutta.

Samalla kun viimeisetkin aliupseerit ja 347 vuorokautta palvellut miehistö lähtevät palauttamaan lopunkin puolustusvoimien materiaalin, upseerikokelaat lankkavat kenkänsä ja viimeistelevät lomapukunsa vielä kerran. He saavat palvella viimeisen tuntinsa vänrikkeinä.

– Te olette nostaneet kätenne ylös ja halunneet upseereiksi. Nyt kaikki se työ palkitaan, eversti Kurvinen muistuttaa sotilaskotiin kokoontuneille upseerikokelaille.

Tilanne herättää muistoja myös yleisössä. Paikalla on perheenjäseniä ja ystäviä, joista monet yltyvät muistelemaan omia hetkiään reserviupseerikurssilla ja johtajakaudella.

– Oli niin lähellä, etten päässyt RUKiin. Minut oli jo valittu, kunnes komppanian päällikkö kertoi, että olikin käynyt virhe, yleisössä huokaistaan.

Juhlallisen seremonian päätteeksi yksiköiden päälliköt kiinnittävät omiensa rintaan tyylikkäät vänrikin ruusukkeet. Sen jälkeen juhlat jatkuvat osuvasti sotilaskodin munkkien äärellä.

– Kun tuli tieto, että johtajakoulutukseen pitäisi lähteä, päätettiin mennä maaliin asti. Nyt siellä ollaan, vänrikki Malmio toteaa.
Vaikka aikaa tuli vietettyä välillä haastavissakin olosuhteita, ikäviltä ne hetket eivät juuri kotiutuvan mielestä tunnu.

– Toisinaan tuli mietittyä että mitä tässä ollaan tekemässä. Mutta eiköhän reservissä tule välillä kyseenalaistettua omaa arkea ja valintoja aivan samalla lailla, hän pohtii.

Malmio ei ole käynyt omassa kodissaan varusmiespalveluksen alun jälkeen, sillä hän asuu ulkomailla. Suunnitelmat ensimmäisille hetkille reservissä ovat selvillä.

– Lähden baariin tilaamaan. Ja sen jälkeen suuntaan kotiin Tukholmaan, edessä on välivuosi ja sitten maisteriopinnot, hän toteaa leikkisästi.

– Sairaalta tuntuu lähteä himaan, tätä päivää on viimeiset puoli vuotta venattu. Saa nähdä päädytäänkö tänään ollenkaan nukkumaan, alikersantti Rahim Lamsouber naurahtaa viimeisen aamiaisen jälkeen.

Viimein myös tuoreet vänrikit luovuttavat loput varusteensa ja sanovat hyvästit kotikasarmilleen. Seuraavaan aamuun herätään taas uudenlaisessa tilanteessa, ja opeteltavaa siviilielämään siirtyessä lienee lähes yhtä paljon kuin alokkaana kasarmikäytännöissä.
Lopulta yksi taistelija lähtee varusvarastolta käytöstä poistettavista släbäreissä, sillä kengät olivat kuitenkin unohtuneet kotiin.

– No, kyllä nämäkin toimivat, hän naurahtaa.

Niinpä, kengillä kuin kengillä voi kävellä reservin aurinkoon. Se lämmittää palveluksensa kunnialla suorittaneen mieltä.

Ruotuväen toimituksessa palvelleet vänrikki Juuso Heikkinen (vas.), kersantti Oskari Rinne ja vänrikki Konstantin Kouzmitchev esittivät mallisuorituksen kotiutumisiloittelusta.