Suomea vanhempi ikiliikkuja ei polje paikoillaan

Arvo Kainlauri istui junassa matkalla Helsinkiin, kun matkanteko katkesi yllättäen Lahden ja Riihimäen välillä. Hetkellisen epätietoisuuden jälkeen konduktööri tuli kertomaan matkustajille, että Helsinkiä pommitetaan parhaillaan. Päivä oli 30. marraskuuta vuonna 1939. Kyseinen päivämäärä tunnetaan nykyisin talvisodan syttymisestä.

Varusmiespalvelustaan Lentorykmentti ykkösessä Viipurissa tuolloin suorittanut Kainlauri oli lähetetty junalla Katajanokan upseerikerholle saamaan ilmavoimien aseseppäkoulutusta. Hän pääsi lopulta pommituksista huolimatta turvallisesti perille, mutta aseseppäkoulutus jouduttiin siirtämään jo muutaman päivän päästä Jyväskylään turvallisuussyistä.

Kainlaurin palvelus Lentorykmentissä oli alkanut yhdeksän kuukautta aikaisemmin. Päätyminen ilmavoimien riveihin oli sattuman kauppaa. Kainlauri on kotoisin Luumäeltä, jonka kutsunnanalaiset määrättiin yleensä maavoimien palvelukseen. Kainlaurin kohdalla tilanne oli kuitenkin toinen, sillä Suomeen pyrittiin hankkimaan ulkomailta hävittäjiä, joiden huoltajiksi tarvittiin uusia miehiä.

– Lentorykmenttiin käskeminen kutsunnoissa oli yllätys, mutta minä ajattelin aina, että menen sinne minne määrätään, Kainlauri kertoo.

Sittemmin Kainlauri on pohtinut, että kutsuntalautakunnan päätös saattoi olla hänen pelastuksensa.

– Se ratkaisi minun elämäni sitten sillä tavalla. Täältä (Luumäeltä) meni yleensä porukka polkupyöräpataljooniin Valkjärvelle tai Terijoelle. Siellä oli vaikea selviytyä hengissä sota-aikana.

 

Suomen toive uusista hävittäjistä toteutui, kun Ranska lupasi talvisodan puhjettua lahjoittaa 50 Morane Saulnier M.S.406 -hävittäjää. Niistä saapui Suomeen lopulta 30 kappaletta talvisodan loppuvaiheessa helmikuussa 1940. Kainlaurin osalta tämä tarkoitti sitä, että hänet siirrettiin aseseppäkoulun jälkeen hävittäjäasemiehen tehtäviin Säkylään, johon uudet koneet oli sijoitettu.

– Selkäämme maalattiin iso a-kirjain, joka tarkoitti asemiestä, Kainlauri muistelee.

Käytännössä asemiehen tehtävät tarkoittivat vartiointia ja valmiuden ylläpitoa. Koneiden oli oltava jatkuvassa taisteluvalmiudessa.

Morane-hävittäjistä saatu hyöty jäi lopulta vähäiseksi talvisodassa, koska koneet saatiin Suomeen liian myöhään. Jatkosodan loppuvaiheessa aika ajoi auttamatta Moranien ohitse. Ne eivät pärjänneet kilpailussa muun muassa Tomahawk-hävittäjiä vastaan, joita Neuvostoliitto sai Yhdysvalloista.

Kainlauria ei enää jatkosodassa tarvittu Moranien ylläpidossa, joten hän siirtyi lähemmäs itärajaa avustamaan kentillä, joista lähetettiin koneita taistelutehtäviin. Jatkosodan etenemisvaiheessa Kainlauri matkasi jalkaväen menestyksen mukana kentältä toiselle siirtyen koko ajan kauemmas itään. Varsinaiselle rintamalle Kainlauri ei kuitenkaan koskaan päätynyt.

– Se minua vähän harmittaa. En koe olevani oikea sotaveteraani.

Kainlauri huolsi hävittäjiä sekä talvi- että jatkosodassa. Päätyminen ilmavoimiin oli yllätys.

 

Palvelusaika vaikutti kuitenkin pysyvästi Kainlaurin elämäntapoihin. Hän oli liikkunut aktiivisesti jo ennen palvelusta, mutta sotaväessä urheilukiintymys syveni.

– Jatkosodan rauhallisessa vaiheessa harjoittelin itsekseni. Juoksin aamuisin 10 kilometriä ja iltapäivällä hiihdin 15 kilometriä, Kainlauri sanoo.

Myös ampumahiihto kuului Kainlaurin vakiolajeihin. Joskus harjoituksissa oli mukana jalkaväen sotilaita, joilla oli tapana seistä taulujen vieressä huutamassa tuloksia kavereille, jotka tähtäsivät tauluihin 150 metrin päästä.

– Minä ajattelin, että piru vie on rohkeita nuo jalkaväen miehet, Kainlauri kertoo.

Sodan päätyttyä Kainlauri palasi synnyinseudulleen Luumäelle, jossa hän hankki 28 vuoden ajan elantonsa työskentelemällä paikallisen koulun talonmiehenä. Urheilullista elämää uusi työ ei kuitenkaan pysäyttänyt. Sen lisäksi, että Kainlauri liikkui itse, hän teki pitkään vapaaehtoistyötä luumäkeläisten pesäpallo- ja suunnistusseurojen hyväksi.

 

Nykyään Kainlauri on 99-vuotias. Hän täyttää pyöreitä vuosia ensi marraskuussa.

– Synnyin tsaarin vallan aikaan. Olen siis vähän vanhempi kuin Suomi.

Kainlauri asuu yhä Luumäellä samassa talossa, jossa hän aikanaan syntyi. Kesäisin Kainlauri pääsee kätevästi kylälle sähköpyörätuolillaan, mutta talvikuukausina ulkoilu rajoittuu kerran viikossa tehtävään kauppareissuun.

– Arki on tässä mökissä melko yksitoikkoista olemista. Ruoan ja uunilämmityksen hoitelen itse. Puitakin katkon sirkkelillä kesän aikaan, Kainlauri valaisee.

Pitkä ikä ei olisi Kainlaurin mielestä mahdollista ilman terveellisiä elämäntapoja. Terveelliseen elämään hän laskee säännöllisen liikunnan sekä alkoholista ja tupakasta loitolla pysymisen.

Omia ohjeitaan Kainlauri on noudattanut tunnollisesti. Vielä 93-vuotiaana hän hiihti 25 kilometrin lenkkejä. Myös perintötekijöillä lienee osuus Kainlaurin jaksamiseen, sillä hänen 101-vuotias Aarne-veljensä on Suomen vanhin elossa oleva olympiaedustaja.

Kun ulkoilusta tuli lopulta liian haasteellista, Kainlauri rakennutti yhteen kotinsa huoneista pienen kuntosalin. Sieltä löytyy kuntopyörä, tasapainolauta ja leuanvetotanko. Voimistelukuminauhakin olisi, mutta sen käyttämisestä Kainlauri ei kuulemma pidä. Kuntopyörään hän on sen sijaan erityisen kiintynyt. Jos vointi sallii, Kainlauri nousee pyörän satulaan kahdesti viikon jokaisena päivänä.

Harjoittelun intohimo ja saavutetut tulokset myös näkyvät Kainlaurin tekemisessä. Lähes kolmen tunnin haastattelun jälkeen hän jaksaa vielä tulla ovelle saattamaan. Kun toimittaja kyykistyy solmimaan kengännauhojaan, Kainlauri huomauttaa jalkaliikkeen hyödyllisyydestä.

– Minunkin pitäisiä kyykistyä useammin. Se tekee hyvää polville.