– Kaarina Ryynänen, sotilaskotisisarten vihreään takkiin pukeutunut rouva esittäytyy ja jatkaa:
– Tervetuloa mukaan reissuun. Emme oikein vielä itsekään tiedä mitä tänään tapahtuu tai minne suuntaamme, mutta eiköhän me tästä seikkailu saada aikaiseksi!
Ryynänen on lähdössä päivän mittaiselle "kahvituskiertueelle" rannikon saariin, joihin Rannikkoprikaatin varusmiehet ovat hajaantuneet harjoitukseen. Mukanaan hänellä on Seija Narinen, joka Ryynäsen tapaan on hälytetty matkaan Upinniemestä lyhyellä varoitusajalla. Ryynäselle saarikomennukset ovat tuttuja ajoilta, jolloin saaret olivat vielä vilkkaita sotilasyhteisöjä. Onpa hän sellaisella – Kirkonmaan linnakesaarella – asunut joskus itsekin. Siellä hän myös aikoinaan tutustui sotilaskodin toimintaan, jossa hän on ollut mukana nyt yli kolmekymmentä vuotta. Nariselle, joka on ollut mukana Rannikkosotilaskotiyhdistyksen toiminnassa neljä vuotta, saarikokemus on ensimmäinen laatuaan.
– Tässä hommassa luksusta on kyllä tämä, että pääsee sellaisiin paikkoihin, joihin ei muuten koskaan eksyisi tai edes pääsisi. Hienoahan se on, että harrastuksessaan pääsee näin moniulotteisesti näkemään, kokemaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin, Narinen kehuu.
Ryynänen ja Narinen ovat lähteneet matkaan kiiruhtaen, sillä he kuulivat tehtävästään vasta komennusta edeltävänä päivänä. Matkaan ei kuitenkaan ole lähdetty tyhjin käsin, vaan pakettiauton takatilasta löytyy neljä laatikollista munkkeja, montakymmentä litraa limonadeja, energiajuomaa, kahvia ja vettä sekä kaksi lämpölaatikollista suklaata ja kolmen laatuisia karkkipusseja.
– Näiden luulisi riittävän vähän isommallekin porukalle, Narinen tuumailee näkyä hymyssä suin.
Munkit ovat samana aamuna leivottuja, ja niiden tuoksu yltää kauas.
Lastaamme sotilaskotisisarten varusteet Santahaminan sataman laiturissa odottavaan linnakeveneeseen ja lähdemme vesille kohti ensimmäistä etappiamme, Isosaarta.
Saari on tämän vuoden juhannuksena yleisölle avattu puolustusvoimien entinen valmiuslinnake, jossa on meneillään meritiedusteljoiden harjoitus. Varusmieskoulutus saarella päättyi tammikuussa 2012, jolloin Suomenlinnan rannikkorykmentin tykkimiesten koulutus siirtyi Upinniemen varuskuntaan.
Samaan aikaan kun harjoitukseen osallistuvat varusmiehet tuskailevat saaren karuutta, on saari siviileissä herättänyt paljon kiinnostusta. Kanssamme saaren laituriin rantautuu Isosaaren yhteysalus täynnään saareen tutustumaan tulleita turisteja. Moni heistä on reserviläisiä, jotka ovat palanneet tutustumaan entiseen palveluspaikkaansa.
Vierailijat eivät kuitenkaan pääse verestämään inttimuistojaan sotilaskotisisarten tarjottavilla, vaan veneemme läheisyyteen alkaa tupsahdella saarelle asettuneita meritiedustelijoita vesi kielellään.
Ryynänen tuumailee Narisen kanssa hetken seuraavia askelmerkkejä ja yllättävän pienin järjestelyin linnakeveneestä muuntuu kelluva sotilaskoti. Tällaista improvisointia Ryynäsen ja Narisen mukaan kentällä toimiminen vaatii. Puitteet ja resurssit määränpäässä voivat vaihdella leirisotilaskodista rantakallioihin, mutta onneksi hyvä taideteos ei tarvitse kummoisiakaan kehyksiä.
– Noniin, nyt olis kahvia ja syötävää tarjolla, Ryynänen hihkaisee ja pian jo kodikas puheensorina valtaa varusmiesten perässä aluksen kajuutan. Sotilaskotisisarten valikoimat on hyvää vaihtelua sissimuonaan perustuvaan leiriruokavalioon – ja maksukin onnistuu kortilla.
Moni rannikkoprikaatin varusmies on luullut saarille rantautuvan sotkuveneen olevan pelkkä tornari. Kokelas Pernaa (vas.) voi kuitenkin todistaa muuta
Sotilaskotiliiton toiminnanjohtajan, Satu Mustalahden mukaan sotilaskotijärjestö on sitoutunut tuottamaan puolustusvoimien tarvitsemat sotilaskotipalvelut kaikkiin olosuhteisiin, olipa kysymyksessä erämaa, saari tai yhteiskunnan kohtaama poikkeustila. Poikkeusolojen järjestelyissä järjestö tekee tiivistä yhteistyötä puolustusvoimien Pääesikunnan ja sen Logistiikkalaitoksen kanssa. Monilta sotilaskotiyhdistyksiltä löytyy poikkeusolojen toimintaa varten sotilaskotiauto ja liitolla on kolme kenttäleipomoa.
Poikkeusoloja varten sotilaskotisisarille on myös poikkeusolokoulutusta, jota järjestetään yhteistyössä Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen, eli MPK:n kanssa.
– Nykyinen MPK:n kanssa rakennettu kolmiosainen koulutussuunnitelma otettiin käyttöön vuonna 2014 ja koulutukset ovat sisartemme keskuudessa olleet suosittuja, Mustalahti kertoo.
Varautuminen on kuitenkin kuulunut sotilaskotien toimintaan koko niiden olemassaolon ajan. Ensimmäinen koko järjestön kattava valmiussuunnitelma otettiin kuitenkin käyttöön jatkosodan alla, vuonna 1940. Arviolta 60 prosenttia sotilaskotiyhdistysten jäsenistä on kouluttautunut johonkin toimintaan poikkeusoloissa ja osa kouluttautuneista on tehnyt sitoumuksen tiettyyn tehtävään. Valtaosa poikkeusoloihin kouluttautuneista sotilaskotisisarista on järjestön vapaaehtoisia.
Sisarille suunnatun moduloidun poikkeusolokoulutuksen ensimmäisessä moduulissa keskitytään johtamisharjoitteluun, jonka jälkeen koulutus alkaa keskittyä joukon osana toimimiseen.
Toisessa moduulissa kouluttautuvat osallistuvat viikonlopun mittaiseen valmiusharjoitukseen, jossa heitä pelinomaisesti harjaannutetaan omiin tehtäviinsä. Kolmannessa, eli viimeisessä moduulissa oma osaaminen sidotaan joukkuekokoonpanoon, kanttiinijoukkueeseen. Sen toimintaa harjoitellaan usein suurten sotaharjoituksen yhteydessä, jolloin osallistujat pääsevät harjoittelemaan liikkuvien sotilaskotipalveluiden tuottamista poikkeusolojen kokoonpanossaan. Mustalahti kertoo palautteen poikkeusolojen koulutuksesta olevan kannustavaa ja varsinkin isoissa harjoituksissa toimimisen olevan sotilaskotisisarille antoisa kokemus.
– Harjoituksissa syntyy tiivis ryhmähenki ja lisäksi niiden vahvuus on, että niissä pääsee kokeilemaan omia rajoja ja ryhmätyötaitojaan. Yhdessäolon ja yhdessä tekemisen takia koulutuksemme kiinnostaa isoa osaa jäsenistämme, Mustalahti pohtii.
Mustalahti jatkaa kertomalla, että entiseen verrattuna yhä useammat nuoret löytävät sotilaskoti-toiminnan harrastuksekseen.
– Jos vertaan menneeseen, jolloin isänmaallisuus ei ollut ehkä niin "muodikasta", nykyään vapaaehtoinen maanpuolustustyö alkaa olla kunniassa eikä asia, jota tarvitsisi hävetä.
Mustalahti näkee sotilakotitoiminnan myös vaihtoehtona naisten vapaaehtoiselle asepalvelukselle.
– Toimintamme kautta jäsenemme voivat saada itselleen poikkeusolojen tehtävän ilman vapaaehtoista asepalvelusta. Kaikille varusmiespalveluksen käyminen ei kuitenkaan ole mahdollista, vaikka he haluaisivat olla jollakin tavalla mukana poikkeusolojen ponnisteluissa. Tämä vaihtoehto kiinnostaa yhä useampia.
– Toki suurempikin joukko nuoria olisi tervetulleita, sillä naisjärjestössä käy monesti juuri sillä tavalla, että perhe-elämän ruuhkavuodet aiheuttavat harrastukseen pienen tauon.
Samaan hengenvetoon hän kuitenkin toteaa, että moni kokee harrastuksensa antavan heidän arkeensa myös kaivattua vastapainoa.
– Tämä on onneksi harrastus, joka joustaa kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Tehtäviä ja vuoroja voi valikoida oman kiinnostuksen mukaan, eikä keneltäkään vaadita mitään. Jotkut ottavat paljon myyntivuoroja ja osa viihtyy vaikkapa kirjastossa. Moni kuitenkin rakentaa harrastuksestaan monipuolisen paketin, jossa pääsevät kaikenlaisiin tehtäviin, Mustalahti valottaa.
– Myös isot harjoitukset ovat sellainen yhteisöllinen irtiotto arjesta, jolloin ei tarvitse ajatella omia arjen askareita. Siksi niihin riittää paljon lähtijöitä, jos vaan töistä saadaan vapaata, hän jatkaa.
Ryynänen ja Narinen ovat Mustalahden kanssa samoilla kannoilla.
– Nyt kun vapaa-aikaa on enemmän, on sotilaskotisisarten hommat mukavaa arkipuuhastelua, Ryynänen nyökkää.
– Ja toimintaan on helppo liittyä mukaan, Narinen jatkaa.
– Mielekästä tekemistä riittää kaikenikäisille – esimerkiksi pojanpoikani on ollut mukanani jos jonkinlaisilla keikoilla ja tykännyt hirveästi. Hänelle ei tarvitse kuin laittaa ruudullinen huivi kaulaan ja siinä meillä on pieni vihreä veli, Narinen kiteyttää.
Matkamme Isosaaresta on jatkunut moottorimarssilla Kotkan merivartioasemalle, jonka laiturissa jo odottaa Jurmo-luokan miehistökuljetusvene valmiina matkaan.
Matkalaisten ja heidän varusteidensa päästyä kyytiin, Jurmon kokka kääntyy kohti 25 kilometrin päässä siintävää määränpäätämme. Vene kiihdyttää ja maisemat alkavat vilistä aluksen pienissä ikkunoissa. Kotkan jäätyä kauas taakse, alkaa horisontista hiljalleen erottua torni.
– Nyt näkyy Haapasaaren puokki, Ryynänen osoittaa etuviistoon.
Yhä paremmin erottuva, vuonna 1862 rakennettu luotsitorni kurottaa korkeuksiin saaren korkeimmalta kalliolta. Graniittisen tornin laelta näkyvyys yltää yltää parhaimmillaan aina Suursaareen ja kansainvälisille merireiteille saakka.
Sotilaskotisisaret eivät kuitenkaan saarelle päästyämme jää ihailemaan maisemia vaan etsivät jo kuumeisesti veneestä purettavien tavaroiden seasta kortinlukijan laatikkoa.
– Laitetaanko Kaarina pystyyn ihka oikea kivijalkakauppa, Narinen naurahtaa ja osoittaa kanttiinin paikaksi entisestä kasarmista jäljellä olevaa kivijalkaa.
Toiminta on nopeaa kuin teltan kasauksessa ja pian kivijalka onkin saanut olemassaololleen hetkellisen merkityksen kanttiinin linjastona. Myöskään meritiedustelijat eivät ole jahkailleet toiminnassaan, sillä vaan kun korttipääte ollaan saatu laatikostaan, ovat saaren varusmiehet sekä kouluttajat kerääntyneet paikalle ostoksille.
Tauko taitaa olla paikallaan leirin rasituksista. Ostoksia tehdään ja kahvia santsataan. Niin asiakaspalvelijat kuin asiakkaatkin ovat hymyssä suin, eikä kelissäkään ole murehtimista – radion merisää ei taaskaan osunut väärään.
