Sodanjohtoesikunnan historia kansien välissä
Uutuuskirja käsittelee Mannerheimin päämajan vaiheita sen arjesta tiukimpiin tilanteisiin.
Mannerheimin päämaja – sodanajan johtoesikunta 1918-1944 (Otava, 2019) taustoittaa puolustusvoimien sotilaallisena keskuksena toimineen päämajan historiallisia käänteitä. Kirjan on toteuttanut tutkimustensa pohjalta Maanpuolustuskorkeakoulussa sotahistorian apulaisprofessorina toimiva filosofian tohtori Mikko Karjalainen. Nimenomaan päämajaa käsittelevää kirjoitushanketta on suunniteltu ennenkin, mutta aiemmat tutkimukset ovat keskittyneet muihin sodan vaiheisiin aihetta sivuten.
Päämajan historia alkaa jo Suomen sisällissodasta, missä se toimi valkoisten puolella johtavana keskuksena. Talvi- ja jatkosodissa päämajan toiminta oli kuitenkin vielä monimutkaisempaa, sillä johdettavat armeijat olivat täysin erilaisia. Tähän vaikutti niin poliittinen tilanne kuin sotatekniikan vallankumouksellinen kehitys. Yhdistävänä tekijänä päämajan eri vaiheille voidaan pitää marsalkka C.G.E Mannerheimia ja hänen luottohenkilöitään sen johdossa.
– Isossa kuvassa oli hämmästyttävää havaita se, kuinka valmis päämaja oli ennen talvisotaa. Koko sodanjohtoesikunnan toiminta mahdollisen tulevan sodan osalta oli suunniteltu. Tiedossa oli organisaation rakenne, henkilösijoitukset, päämajan sijainti sekä aikataulu, kuinka se mahdollisesti siirrettäisiin Helsingistä Mikkeliin, Karjalainen avasi tuntemuksiaan tutkimustyön osalta kirjan julkistamistilaisuudessa.
Mannerheim on keskiössä myös kirjan kannessa.
Suurin osa päämajan tehtävistä toteutettiin hierarkian alemmilla tasoilla, joilla eri osastojen tehtävät ja marssimisjärjestys olivat selviä. Lähempänä Mannerheimin asemaa olleet tehtävät määritteli marsalkka enemmän tai vähemmän itse. Vaikka ristiriitaiset henkilökemiat sekoittivat jonkin verran päämajan toimintaa, eivät ne yltäneet ruohonjuuritasolle asti.
– Osa näistä ristiriidoista on kohinaa, joka peittää alleen sen, että päämaja toimi jatkosodan pitkinä vuosina olemassaolevan työjärjestyksen mukaisesti niin kuin johtoesikunnan piti toimia, Karjalainen totesi.
Yksi keskeinen teema, mikä kirjassa tulee vahvasti esille, on Mannerheimin horjuva terveys etenkin jatkosodan aikana. Talvi- ja jatkosotien aikoihin marsalkka oli jo yli 70-vuotias. Mannerheimin terveydentilanne ei kuitenkaan ollut päämajassa kaikkien tiedossa. Jos hänen terveytensä olisi pettänyt lopullisesti jatkosodan aikana, olisi se käynnistänyt suuren murroksen päämajan johdossa.
– Päämajan toiminta ei olisi toimisto- ja osastotasolla hetkahtanut Mannerheimin syrjään astumisesta oikeastaan millään tavoin. Se olisi jatkanut normaalia esikuntatyöskentelyään. Hankalampi on ottaa kantaa siihen, miten itse sodan johtaminen olisi tapahtunut. Olisiko kukaan pystynyt olemaan se yhdistävä hahmo, joka Mannerheim jatkosodan aikana oli, Karjalainen pohti.
Kokonaisuudessaan kirja tuo kaivattuja vastauksia moniin päämajaa koskeviin kysymyksiin, mutta samalla se herättää uusia kysymyksiä eloon. Miten esimerkiksi Mannerheim koki oman ylipäällikkyytensä? Entä mitä kaikkea päämajassa olisi voitu tehdä toisin?
