Alokkaat ulos bussista! sotilaspoliisi karjuu.
Nuoret astuvat ulos tuulisen Santahaminan portin edustalle, josta sotilaspoliisi ohjaa heidät riviin parkkipaikalle. Pian varuskunnan portista kaartaa maastokuvioitu Pasi-ajoneuvo, joka pysähtyy alokkaiden eteen.
– Kolmetoista seuraavaa kyytiin!
Pasin kuljetustilassa on ahdasta. Välillä joku naurahtaa hermostuneesti, mutta varsinaisia keskusteluja ei käydä. Kun ovet avautuvat, tuoreet alokkaat saavat ensikosketuksensa Santahaminan varuskuntaan. Portaat ylös ja sisätiloihin.
– Lakki otetaan päästä, kun mennään sisälle, joku ohjeistaa ovella.
Jännitystä helpottamaan alokkaille on järjestetty kahvi- ja munkkitarjoilu liikuntasaliin. Kuuluisat sotkun munkit katoavatkin komppanioittain jaettujen nuorten suihin. Helsinkiläinen Mathias Dahlqvist istuu esikunta- ja viestikomppanian pöydässä ilmeisen rauhallisena.
– Ei jännitä. Ainoa asia, mikä ehkä vähän jännittää, on 70 henkilöä työllistävän firman jättäminen siviiliin, Dahlqvist tuumii.
Samanikäiset kaverit ovat kertoneet omia inttimuistojaan ja vinkkejään, joista tärkeimpänä mieleen on jäänyt neuvo ottaa palvelus huumorin kannalta.
Myös sipoolainen Jesse Partanen on juuri ehtinyt istuutua pöytään kahvinsa ja munkkinsa kanssa.
Erityisen tyytyväinen Partanen on päästyään haluamaansa perusyksikköön. 2. jääkärikomppaniassa koulutetaan saaren sotilaspoliiseja.
– Tein netissä ennakkohaun ja pääsin sinne minne halusinkin. Haluaisin kuskin hommiin vip-kuskiksi, Partanen haaveilee pahvisen kahvimukinsa ääressä.
Partanen kertoo kyselleensä etukäteen veljeltään palveluksesta. Myös netin keskustelupalstat ovat helpottaneet tiedonhakua.
– Ota lämpöisiä vaatteita ja pehmustetut pohjalliset, Partanen kertoo häntä neuvotun.
– En ole juurikaan opetellut arvomerkkejä. Ajattelin, että eiköhän iltasin ole aikaa niitä opetella.
Matka jatkuu omaan perusyksikköön, jossa uudet varusmiehet saavat tietää, missä tuvassa he viettävät seuraavat kahdeksan viikkoa. Uusien ihmisten kanssa eläminen vaatii totuttelua.
Kauaa ei komppanian käytävillä ehditä ihmetellä, kun tulee jo käsky lähteä noutamaan varusteita.
Joukko vielä siviiliasuisia miehiä lähtee kävelemään kohti varusvarastoa. Siellä heille annetaan työnnettäväksi kärry, johon on kiinnitetty suuri säkki. Alokkaat kulkevat jonossa sokkeloisen varustelabyrintin läpi. Jokaisen kulman takaa joku vanhasta miehistöstä heittää säkin pohjalle tavaraa.
– Aamuja, kuuluu sanottavan useammaltakin suunnalta.
Rankin osuus on kuitenkin vielä edessä. Sipulisäkiksi kutsuttu valtava pussukka pitäisi vielä raahata yksikköön. Monien ilmeet vääntyvätkin irvistykseen, kun säkki ei tahdo kovasta ponnistelusta huolimatta liikkua toivotulla tavalla.
On alokkaiden kolmas päivä palveluksessa. Yksi esikunta- ja viestikomppanian joukkueista jonottaa taisteluvälinevarastolle syksyiseltä tuntuvassa säässä. Jonottavat alokkaat ovat siirtäneet reppunsa etupuolelleen voidakseen vastaanottaa jaettavan materiaalin nopeasti. Pian reppuun onkin ilmestynyt taisteluvälineitä sysäyksenvahvistimesta kaasunaamariin. Jännittävintä on saada ensimmäistä kertaa käteensä rynnäkkökivääri. Dahlqvistille kosketus aseisiin ei ole ensimmäinen.
– Olen metsästänyt lintuja. Haulikko on tuttu.
Ulkona tarkastetaan, että kaikki ovat varmasti saaneet tarvittavan materiaalin. Odottavat taistelijat kääntelevät ja tutkivat saamaansa asetta.
– Vikat saa ysifemmat. Joo mä kuulin kun ne sano! joku vakuuttaa.
– Mulla ei ole kompassia, toinen manailee.
– Ei kun se oliki kamojen alla!
Kun koko joukkue on marssitettu yksikköön, alkaa kaikille varusmiehille tuttu odottaminen, josta Dahlqvistin puolustusvoimilla töissä olevat ystävätkin ovat häntä varoitelleet.
– En mä silti olettanut, että odottelua olisi näin paljon, Dahlqvist hämmästelee.
Lopulta odottelu päättyy ja alokkaat käsketään käytävään mukanaan telttapatja ja oma rynnäkkökivääri. Koulutuksen aiheena on rynnäkkökiväärin osat sekä lukko irrota – lukko kiinnitä. Alokkaat seuraavat silmiään räpäyttämättä, kun alikersantti näyttää esimerkkisuorituksen aseen purkamisesta. Osien esittelyn jälkeen alkaa harjoittelu.
Kun ensimmäiset osat ovat kolahdelleet lattialle, otetaan käyttöön uusi toimintatapa. Jos osia tippuu lattialle, punnerretaan – ei kuulemma rangaistuksena vaan pienenä muistutuksena. Onneksi vieressä on auttava kaveri, jos ei itse muista, mitä piti tehdä.
– Siinä takana on se paikka, näetkö sä?
– Sun pitää tiputtaa se sinne koloon.
Kaiken kääntelyn, sovittelun ja pohdinnan jälkeen jokainen varusmies on saanut aseensa osiin ja uudestaan kasaan.
– Vähän oli vaikeeta. Eihän tätä harjoittelematta kukaan osaa, Dahlqvist huokaisee.
2. jääkärikomppaniassa harjoitellaan aseenkäsittelyä. Koulutuksen tavoitteena on, että jokainen löytää itselleen sopivan ampuma-asennon maaten. Käytävälle on levitetty kymmeniä telttapatjoja.
– Asento on hyvä silloin, kun mä voisin lähteä puoleksi tunniksi kahville ja palatessani te olisitte yhä samassa asennossa, kouluttaja ohjeistaa.
Laukaisemista harjoitellaan tähtäämällä lattialle kaadettujen jakkaroiden pohjassa oleviin maalitauluihin. Kahden metrin etäisyydeltä taulu näyttää samalta kuin taulu 150 metrin ampumaradalla. Käytävällä kaikuu metallinen kilinä, kun aseiden iskurit lyövät tyhjää. Partanen on aikaisemmin ampunut vain ilmakiväärillä.
– Niin ja airsoft-pyssyllä joskus ala-asteella, mies korjaa nauraen.
Aseen vakaana pitämistä on perinteisesti harjoiteltu kolikkotestillä, jossa pieni kolikko laitetaan piipun tai etutähtäimen päälle, ja ase laukaistaan tyhjänä. Mikäli kolikko tippuu, laukaisussa on vielä parantamisen varaa.
– Silloin, kun minä olin palveluksessa, me tehtiin tätä kymmenpennisillä. Kymmenpenninen kun on sellainen typerä pikkuraha, niin se lähti tuulen mukana pois, kouluttaja muistelee.
Nyt kolikot kuitenkin pysyvät paikoillaan melko hyvin.
Kolikkotesti vaatii vakaata kättä ja rauhallista liipasinsormea.
Oranssinruskea juoksurata tömisee kymmenien laivastonsinisten lenkkitossujen taivaltaessa eteenpäin Myllypuron Liikuntamyllyssä. Pian alkaa pelätty cooper-testi, jossa mitataan alokkaiden fyysistä suorituskykyä.
– Juoksijat lähtöviivalle! Ne, jotka lähtevät nopeammin, menevät eteen ja hitaammin lähtevät taakse, kouluttaja ohjeistaa kentän laidalta.
Alokkaat juoksevat lämmittelykierrokseltaan lähtöviivalle. Joku vielä ravistelee jännittyneenä jalkojaan.
– Aika, lähtee, nyt! Kannattaa juosta ykkösrataa. Menkää jonomuodostelmaan!
Minuutit matelevat ja hikikarpalot nousevat otsalle. Vieressä seuraavat palvelustoverit pohtivat, kuka lähti liian lujaa ja miten itse kannattaisi juosta.
– Älkää päästäkö kaveria karkuun. Tässä menee kuntoisuusloma! kouluttaja huutaa viitaten 3000 metrin vauhdissa juoksevaan taistelijaan.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua on jäljellä enää minuutti. Alikersantti pinkaisee kentän laidalta kirittämään jotakuta.
– Täysillä, karju, juokse! kaveri kannustaa.
Pillin vihellys. Testi on ohi. Vihreäpaitaiset miehet ja naiset joka puolella rataa lyyhistyvät kentän pintaan haukkomaan henkeään.
Aurinko voisi paistaa, mutta esteenä on Liikuntamyllyn betoninen katto ja vähintään 155 aamua.
