Palveluksesta syrjäytymisen kierteeseen?

Reserviin siirtyjällä on edessään auvoisa todellisuus: valinnanvapaus jatkaa elämää haluamaansa suuntaan, omat aikataulut ja ystävät. Reserviä odotetaan kuumeisesti laskemalla piikkejä kammassa, munkkeja mobiilisovelluksessa tai esimerkiksi kuuntelemalla tj-lukuun liittyviä kappaleita. Kun tj0 -päivä vihdoin koittaa, reservin aurinko paistaa ja elämä hymyilee – kaikki on hyvin!

Vai onko sittenkään? Mitä jos reserviin siirtyminen onkin karu pudotus kovaan maailmaan? Mitä jos reserviläistä odottaakin pelkkä tyhjän jääkaapin valo, työttömyys, tietokonepelien parissa turrutetut yöt ja näköalattomuus?

Varusmiespalvelus ajoittuu useimmilla elämäntilanteeseen, jossa nuoret ovat itsenäistymisen kynnyksellä, tilanteessa, jossa eteenpäin meneminen vaatii ponnistelua, kovaa työtä ja tukea. Ajankohtaista voi olla työelämään siirtyminen, muutto, opiskelupaikan tavoittelu tai esimerkiksi kaikki edellä mainituista. Asepalveluksen ei tulisi luoda haastetta itsenäistymiselle ja eteenpäin menemiselle. Nykyisellään palveluksessa tuetaan kovin vähän nuoria löytämään omaa paikkaansa, ja palvelus voidaankin nähdä irrallisena ajankohtana opinto- ja urapolulla.

Yhteiskuntamme kannalta olisi tärkeää, että erilaiset rekrytointitapahtumat sekä työ- ja opintoelämään ohjaaminen olisivat tavallinen käytäntö joukko-osastoissa. Suomessa on eri arvioiden mukaan 14 000-100 000 syrjäytynyttä nuorta. Haitari lukujen välillä on suuri, mutta vaikka luku olisikin lähempänä 14 000, on se 14 000 syrjäytynyttä nuorta liikaa. Sitran ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tekemän tutkimuksen mukaan peruskoulun varaan jäävä nuori aiheuttaa elinaikanaan yhteiskunnalle keskimäärin 230 000–370 000 euroa suuremmat kustannukset verrattuna koulutuksen saaviin. Olisi siis kansantaloudenkin kannalta tärkeää, että reserviin siirtyvät varusmiehet löytäisivät paikkansa yhteiskunnassa.

Miten varusmiehiä sitten kannattaisi tukea paikkansa löytämisessä työ- ja opiskeluelämässä?

Merkittävässä roolissa on jokainen varusmies. Tupakaverit voivat olla apu syrjäytymisvaarassa olevalle. Useisiin tupiin kehittyy omanlainen kulttuurinsa, jossa huumorina tai henkenä voi olla vaikka aamujen ja hyvien asioiden toivottelu – vaikkapa sitten saameksi. Hyvän ryhmähengen ja huumorin omaava tupaava osaa tukea, nostaa ja kehittää toisiaan – ehkä ohjata oikealle polulle myös reservissä.

Emme voi kuitenkaan olla varmoja varusmiestovereiden ohjaavasta vaikutuksesta. Aina palveluksesta ei löydy tovereita, jotka tukevat. Siksi olisikin tärkeää, että joukko-osastoissa olisi riittävä määrä sosiaalikuraattoreita. Ideaalitapauksessa jokainen varusmies pääsisi palveluksen aikana keskustelemaan omista suunnitelmistaan ja saisi ohjausta elämässä eteenpäin. Puolustusvoimien resurssit tämän tapaiseen toimintaan ovat kuitenkin ymmärrettävän rajalliset.

Merkittävää olisikin, että viranomaisyhteistyö toimisi esimerkiksi koulutusalan suuntaan. Kun lukiolainen, peruskoululainen tai ammattikoululainen keskeyttää opintonsa, on malleja, joissa opinto-ohjaaja ilmoittaa keskeyttäjästä esimerkiksi kunnan etsivälle nuorisotyöntekijälle.

Mitä tapahtuu niille keskimäärin kymmenelle prosentille alokkaista, jotka keskyttävät palveluksensa peruskoulutuskaudella? Olisiko puolustusvoimien mahdollista ilmoittaa syrjäytymisvaarassa olevista nuorista alokkaan kunnan sosiaalipalveluihin tai hänen käymänsä koulun opinto-ohjaajalle?

Koulujen ja puolustusvoimien yhteistyön kehityksessä olisi omat mahdollisuutensa. Kun kouluissa kerrottaisiin etukäteen esimerkiksi palvelusmahdollisuuksista, olisi opiskelijoiden helpompi suunnitella palveluksensa paremmin sopeutuvaksi omaan elämänpolkuunsa. Näin vähennettäisiin myös syrjäytymisvaaraa.

Varusmiesten saadessa enemmän tietoutta palveluksesta ja enemmän tukea omiin elämän suunnitelmiin, vaihtuisi useammilla tyhjän jääkaapin valokin syrjäytymisen ukkospilvien takaa esiin tulevaan reservin täydeltä terältä paistavaan aurinkoon.