Oodi äideille

Aina puhutaan inttileskistä, ja heitä muistetaan, mutta entä sitten varusmiehen äiti. Varusmiespalvelus tietää monille nuorille ensimmäistä kotoa muuttamista. Koti saattaakin äideistä viikkoisin tuntua oudon tyhjältä. Eikä tilanne parane viikonloppuisin kavereiden ja illanviettojen viedessä varusmiehen mennessään.

Äidille saattavat miespuolisten perheenjäsenten maanpuolustukselliset velvollisuudet kasautua. Vanhemman pojan ollessa varusmies, voi nuoremmalle koittaa kutsunnat, ja vielä miehellekin kertausharjoitus.

Ruotsin vallan aikaan kiireisimpinä sotavuosina sotaväenotot saattoivat tyhjentää koko tienoon miehistä. Silloin ei torpparin vaimolla ollut aikaa yksinäisyyttä murehtia. Torpan työt ja leivässä kiinni pysyminen olivat melkoisia haasteita.

Olenkin ihmetellyt äitien vähäistä määrää sotiin liittyvissä tutkimuksissa ja kirjallisuudessa. Niin talvisodasta kuin jatkosodasta on kirjoitettu paljon varmaan melkein jokaisesta kulmasta. Huomiota ovat saaneet kaikki lehmistä lähtien.

Rintamalle kutsuttujen äideistä sen sijaan ei juurikaan löydy kirjallisuutta. Onko heidän menetykset jääneet vaille sen ansaitsemaa huomiota? Jos sodasta kertovassa tarinassa on äitihahmo, on hänen täytynyt menettää ainakin kolme poikaa. Sekään ei pakosti riitä päähenkilöyteen.

Tämän päivän sotilaiden äideistä esiin ovat säännöllisesti nousseet Ukrainan sodan venäläisjoukkojen äidit, jotka ovat vaatineet tietoa pojistaan, ja siten tunnustusta heidän olemassaololle. Tiedottomuus lienee sota-aikana kaikista kauhein tunnetila.

Onneksi Suomessa ei kenenkään varusmiehen äidin tarvitse tiedottomuudessa elää. Viikonloppuna suurin osa matkustanee äitinsä luokse päivää juhlistamaan. Vaikka olisi kiinni viikonlopun esimerkiksi virka-apuosastossa, varuskunnasta käsin kannattaa muistaminen tehdä.

Haastattelin Merisotakoulun koulutuspurjehdukselle lähtevän kadetin äitiä Eteläsatamassa Helsingissä. Hän suhtautui luottavaisin mielin äitienpäivään. Viimeksikin oli miehistö muistanut äitejään yhteisesti kesken purjehduksen kuvaterveisillä.

Itse matkustan kotipaikkakunnalle ja hylkään pääkaupunkinkiseudun houkuttelevat elokuvafestivaalit. Läheisestä kirjakaupasta löytyisi ehkä kortti. Hyvää leipää voisi leipomosta viedä kotiin.

Viime vuonna annoin itse askartelemani lahjakortin kukkakauppaan, jossa välillä kävin apupoikana. Marketat muistuttivat parvekkeella äitienpäivästä koko kesän. Vielä ei tuon kaltaista spesiaalimpaa ideaa mieleen ole tullut.

Paras lahja on kuitenkin aika: yhdessä lähteä jonnekin ja tehdä jotain. Parhaimmillaan se voi olla äidille arkea, johon jälkikasvu on harvemmin osallistunut. Vaikka lähteä kauppaan tai uimaan hänen kanssaan. Ei kannata miettiä liian vaikeita. Ihmisille, jotka välittävät sinusta, pienetkin huomionosoitukset merkitsevät.