On ilmoja pidellyt

Johan on ollut. Vuosi nimittäin.

Kaikesta sitä itsensä löytää, sanoi akka kun ullakolla katiskasta heräsi. Samaa mietti alokas Arjas ryömiessään kaasunaamari päällä neljättä kertaa samana yönä kaivamaansa kuoppaan. Mielikuvitusvihollisen hyökkäys oli torjuttava – poskilaukauksilla.

Tätä hurjaa taistelua käytiin noin kymmenen minuuttia, kunnes Kiikalan metsä oli taas turvattu. Hetkeksi. Tappiot olivat kovat. Alokas Arjas itsekin haavoittui rytäkässä.

Alikersantti tuli tökkäisemään jalallaan:

– Suhun osu nyt.

– Ai mitä?, kysyin.

– Sä haavoituit, hän sanoi.

– Ai.

Tulin suorittamaan asepalvelustani parin vuoden lykkäilyn jälkeen. Tämän takia kaverini ovat ehtineet naljailla (Aaamujaaa!!) ja kertoa millaista intissä on.

– Pyyhettä kannetaan vasemmassa kädessä niin, että edessä näkyy siististi taiteltuna kaksi raitaa. Kolme raitaa? Tupaan korjaamaan, eräs sanoi.

– Mitä ihmettä, eihän tuollaista voi olla.

Kyllä voi.

Inttiähän ei oikein kukaan muu kuin sen käynyt voi ymmärtää. Niin kummallinen paikka tämä on. Sen huomaa ihan arkielämässä lomilla käydessä – itselle itsestään selvät asiat vaikuttavat muiden mielestä välillä oudoilta.

– Et kai sä oikeasti pidä tota hattua päässä?, tyttöystävä kysyi, kun olin lähdössä taas kerran Santahaminaan.

– Mun on pakko. Kuule meillä on pyyhekkin taiteltava niin, että…

Jep.

Kieltämättä valtion tarjoama talvilakki ei ole aivan uusimman muodin mukainen, mutta ainakin se lämmittää.

Ruotuväessä varusmiehenä elely on normaaliin asepalvelukseen verrattuna erilaista. Haasteita myöten.

Konekiväärimiehellä saattaa jäädä pyssy jumiin – minulla saattaa koneen hiirestä loppua paristo.

Käytävällä vastaan kävelevä kommodori toivottaa hyvää huomenta.

Seis.

Mikähän sotilasarvo tuolla on? Joku hieno juhlasotatakki sillä on päällä, eikä olkapoletteja näy. Vain raitoja hihassa. Neljä raitaa. Mikä ihme…? Miten tota herroitellaan?

Tyydy vain toivottamaan huomenta takaisin, ilman sotilasarvoja.

Johan on ollut.