Monta rautaa tulessa Euroopassa

Euroopan puolustusympäristö muuttuu nopeasti. Miten Suomen käy läntisen puolustusyhteistyön, Naton ja EU:n jatkuvassa myllerryksessä?

Suomi ei ole sotilaallisesti liittoutunut maa. Suomi ei kuulu sotilasliitto Natoon, eikä EU:n sotilasyhteistyö ole toistaiseksi kovin pitkälle hioutunutta. Seuraavien 10–20 vuoden aikana tilanne voi kuitenkin muuttua. Vaikka kansallinen toimintakyky on yhä tärkeintä, kansainvälinen yhteistyö ei tule hiipumaan, asiantuntijat kertovat.

– Jo pitkään on ollut tilanne, missä yksikään eurooppalainen valtio ei voi saavuttaa puolustusta täysin kansallisin toimenpitein. Siihen ei ole kenelläkään resursseja, kertoo puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikkö Janne Kuusela. Puolustuspoliittinen osasto muun muassa arvioi turvallisuus- ja puolustuspoliittisen toimintaympäristön kehitystä Suomessa.

– Euroopassa on vuoden 2014 Ukrainan tapahtumien jälkeen ikään kuin huomattu tarve lisätä sotilaallista kykyä. Pääosin kaikki Euroopan maat ovat alkaneet panostamaan puolustukseensa eri tavoin, selostaa puolestaan Maanpuolustuskorkeakoulun yleisen sotataidon sotilasprofessori, everstiluutnantti Jyri Raitasalo.

– Kuitenkaan kaikki syntyneet yhteistyöhankkeet eivät tule selviämään ja pysymään merkittävinä 2030-luvulle saakka. Syitä voi olla monia, mutta jossakin vaiheessa näemme, mitkä yhteistyöt tulevat tuottamaan hedelmää ja mitkä eivät, Raitasalo jatkaa.

 

Nato ja EU ovat muuttuneet merkittävästi viimeisten 15 vuoden aikana, ja ne tulevat varmasti tekemään sitä jatkossakin, asiantuntijat uskovat.

– Ei voida sanoa, että Nato olisi kaikkein tärkein tai EU olisi kaikkein tärkein. Me teemme kaikkien yhteistyöprojektien kanssa vain niitä asioita, jotka ovat meille hyödyllisiä, Raitasalo selostaa.

– Mutta EU on tällä hetkellä poliittinen pitkän tähtäimen projekti. En usko, että se tulee kehittämään yhden sukupolven aikana merkittävää sotilaallista puolustuskykyä. Se rooli Euroopassa on yhä Natolla, Raitasalo toteaa.

Kuusela on samoilla linjoilla Naton roolista. Hän näkee potentiaalia myös EU:ssa.

– Tulee muistaa, että järjestöillä on hyvin erilaiset roolit. Kun puhutaan yhteisestä aluepuolustuksesta, silloin Euroopassa on ainoastaan Nato, mutta EU tukee kuitenkin paljon esimerkiksi kokonaisturvallisuuden toimialaan liittyvää, kuten jäsentensä kyber- ja hybriditurvallisuutta ja sotilaallisten suorituskykyjen kehittämistä – sellaisia asioita, joihin taas Natolla ei ole työkaluja, Kuusela kertoo.

– EU on siitä erityinen, että siinä olemme jäsen, ja olemme tehneet paljon sitovia sopimuksia puolustuksen kehittämisestä yhteistyössä. Voi sanoa aivan varmuudella, että sen rooli korostuu, mutta kaikki EU:n puolustustoiminta on hyvin alkuvaiheessa. 2020- ja 2030-luvut tulevat näyttämään, mihin se oikeasti yltää, Kuusela pohtii.

"Mitä enemmän saadaan tehtyä yhteistyössä, sitä parempiin lopputuloksiin päästään", Janne Kuusela kertoo.

 

Nato-jäsenyys on eteenpäin mentäessä yhä kasvava kysymys. Asiantuntijat kuitenkin korostavat, että kyseessä on poliittinen päätös, ei sotilaallinen.

– Meidän Nato-yhteistyömme on ollut nousevalla käyrällä, ja vain aika näyttää, mihin se suhde kehittyy. Iso kysymys on tietenkin, onko Suomessa poliittista tahtoa liittoutua sotilaallisesti, Kuusela sanoo.

– Me olemme sotilasteknisesti ja operatiivisesti niin lähellä Natoa, että jäsenyys ei olisi minkäänlainen iso juttu Suomelle. Suomea ei kuitenkaan voi "hivuttaa" Natoon esimerkiksi harjoitustoiminnalla tai kalustohankinnoilla – Suomen voi viedä Natoon täyttämällä jäsenhakemuksen, ja se on poliittinen päätös, Raitasalo jatkaa.

– En kuitenkaan tiedä, olisiko Nato tällä hetkellä edes kiinnostunut saamaan 1300 kilometriä lisää rajaa Venäjän kanssa, saati siitä, paranisiko tilanteemme neljä vuotta Ukrainan jälkeen sillä, että liitymme Natoon, Raitasalo miettii.

– Jos olisin venäläinen sotilassuunnittelija, joka miettii vaikkapa Kuolan niemimaalle sijoitettujen ydinsukellusveneiden käyttöä, niin näkisin Suomen Nato-jäsenyyden ensisijaisesti uhkana.

 

Kahdenväliset ja alueelliset sopimukset ovat vasta viime aikoina kasvaneet selkeästi määrältään ja merkitykseltään. Varsinkin kahdenväliset sopimukset ovat kuitenkin verrattain tuore trendi, joita on hyvin vaikea arvioida etukäteen, asiantuntijat kertovat.

– Kahdenvälisiä ja alueellisia yhteistyöhankkeita on viime aikoina tullut kuin sieniä sateella: esimerkiksi Ranskan presidentti Emmanuel Macronin interventiohanke, Britannian JEF ja Saksan kehysvaltiohanke. Mielestäni se kuvastaa tahtoa Euroopassa puolustaa itseään sotilaallisesti, Raitasalo kertoo.

– On poliittista realismia ajatella, että yhteistyötä tehdään jostakin syystä eikä vain yhteistyön vuoksi. Useissa hankkeissa mukana olo ei ole rusinoiden poimimista pullasta, Raitasalo kiteyttää.

– Uskon, että kahdenväliset yhteistyöt kasvattavat tulevaisuudessa vielä rooliaan. Euroopan haastava turvallisuusympäristö vaatii niin paljon resursseja, että yhteistyö on välttämätöntä. Keskeistä on lopulta kuitenkin se, kuinka paljon maalla on resursseja laittaa omaan puolustukseensa. Yhteistyö ei pelasta ketään, vaan oman puolustuksen ja toiminnan tulee olla kunnossa, Kuusela komppaa.

 

Keskeisintä 2030-luvulle mentäessä ovat Raitasalon mielestä Kiinan ja Venäjän kehitys. Kuusela ei osaa arvioida mitään sen konkreettisempaa, mutta selvää lienee kuitenkin se, ettei minkään asian arvioiminen yli kymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen ole helppoa.

– En näe, että edessä olisi uutta samanlaista kylmää sotaa, sillä kylmä sota oli kahden suurvaltablokin ideologinen vastakkainasettelu. Samantyyppistä sotilaallista valmiutta poliittisten asioiden edistämiseksi on kuitenkin nähtävissä, enkä usko, että se tulee katoamaan kovin pian. Kyseessä on arviomme mukaan hyvin pitkä kehityskulku, Kuusela sanoo.

– Pitkällä aikavälillä Kiina on Yhdysvaltojen strateginen maalitaulu. Kiina on se, joka fokusoi Yhdysvaltojen strategiaa ja puolustusta pitkällä aikavälillä. Yhdysvaltojen siirtymä Euroopasta pois on sellainen mahdollinen trendi, joka on relevantti tultaessa 2030-luvulle, Raitasalo arvioi.

– Euroopan on tulevaisuudessa pakko ottaa enemmän toimijuutta omasta puolustuksestaan. Kylmän sodan jälkeisenä aikana viimeisten 25 vuoden aikana monet eurooppalaiset maat ovat kyenneet tekemään todella halvalla todella pientä puolustusta, sillä aina on voinut luottaa Yhdysvaltojen apuun tarvittaessa. Jos tämä kyky heikkenee tulevaisuudessa, sekä lyhyellä aikavälillä presidentti Trumpin päätösten myötä että pitkällä aikavälillä Kiinan nousun ja Yhdysvaltojen Aasia-painotuksen myötä, niin Euroopan on pakko panostaa puolustukseensa yhä enemmän, Raitasalo linjaa.