Maalimies

Uskon, että kansan voi jakaa karkeasti kolmeen, kun mietitään ajatuksia, joita varusmiehen näkeminen herättää:

Ensin ovat ne, joiden takia oikeastaan yhä edelleen pidämme maastopuvut päällä – ihmiset, joille kurkkusalaatin näkeminen merkitsee turvallisuudentunnetta ja ylpeyttä. He ovat se ihmisryhmä, joka katsoo ohi kävelevää sotilasta hymyillen, toisinaan jopa tervehtii. Heille sotilaan näkeminen on ilo.

Suurimman osan ihmisistä väitän kuuluvan ryhmään, jota ei voisi vähemmän kiinnostaa. He eivät oikeastaan huomaa väkijoukossa sukkuloivaa vihreää pukua, tai eivät ainakaan kiinnitä siihen ylimääräistä huomiotaan. Heille varusmies on ilmaa siinä, missä kuka tahansa muukin tuntematon ihminen.

Ja sitten tulevat ne, joiden takia palaisin viikonloppuvapaalta kasarmille mieluummin verkkareissa ja hupparissa kuin armeijan harmaissa. Heille me maastopukuiset edustamme jotain inhottavaa ja vastenmielistä. Herätämme mahdollisesti muiston jostain ikävästä – esimerkiksi omasta asepalveluksesta. Tai olemme muuten vain valtion rahaa vieviä idiootteja.

Vaikka tämä ryhmä on ainakin omien kokemusteni mukaan pienin, siihen kuuluvat pitävät kyllä huolen, että varusmies kuulee ja tuntee arvonsa: yleisin ja lievin esimerkki on ikävä aamujen huutelu – ei todellakaan sellainen pilke silmäkulmassa aamujen kyseleminen, jota ensin mainitsemani ryhmä tekee.

Myös ikäviä kommentteja joutuu valitettavasti silloin tällöin kuulemaan. Erityisesti näitä joutuvat kokemaan etniseltä taustaltaan tai sukupuolensa puolesta valkoisesta heteromiehestä poikkeavat.

Mikä oikeuttaa kettuilemaan tuntemattomalle ihmiselle? Mitä ilmeisimmin maastopuku: kurkkusalaatti madaltaa kynnystä lähestymiselle, mutta myös solvauksille. Harva vastaavaa joutuu kuulemaan siviilit päällä.

Ikävä – toivon mukaan yksittäistapaus – oli tilanne, jossa palvelustoverini päälle sylkäisi kadunmies. Syytä kertomatta oli räkäissyt selässä kannettuun reppuun. Vahva veikkaukseni on, että tämäkin tilanne olisi jäänyt tapahtumatta, jos varusmies olisi kulkenut maastopuvun sijaan farkuissa ja t-paidassa.

Pelottavimpia ovat väkivalta tai sen uhka, jotka ovat onneksi myös harvinaisimpia.

Toisaalta esimerkiksi Turun puukotuksen jälkipuinnin aikaan uutisoitiin, että tekijän alkuperäinen kohde oli ollut maastopukuinen varusmies.

Pian tämän jälkeen puolustusvoimat antoi muistutuksen ohjeistuksestaan maasto- ja virkapukujen käytöstä. Ohjeistuksen mukaan sotilaspuvussa liikuttaessa tulee olla varovainen ja välttää yksin liikkumista.

Silti varusmiehet lähtevät lomilleen yhä vuosi muistutuksen jälkeen maastopuvussa.

Mielestäni tämän pukeutumisohjeen muuttaminen olisi tärkeää. Jos heille, jotka edellä mainittua kohtelua joutuvat kestämään, annettaisiin mahdollisuus kulkea lomamatkat siviilivaatteissa, voisi palvelusmotivaatio parantua. Maastopukuun liittyvien ikävien tuntemuksien vähentyessä lomamatkoilla pukee sen arkena kasarmilla mieluummin päälle.

Uskon, ettei tämän mahdollisuuden tarjoaminen toteuta pelkoa, jonka mukaan kyseinen säädös poistaisi varusmiehet maastopuvuissan katukuvasta täysin ja vähentäisi kansalaisten yleistä turvallisuudentunnetta. Suuri osa varusmiehistä saa kulkea kaduilla rauhassa ja kantaisi tällöin pukua edelleen ylpeästi.

Ikävää käyttäytymistä maastopukuisia varusmiehiä kohtaan on vähemmän kuin mukavia välittämisen eleitä, mutta silti se saa joka kerta miettimään: olenko tehnyt jotakin väärin asepalveluksen valitessani?