Kuka määrittää, mikä meitä uhkaa, vai uhkaako mikään?

Suomen turvallisuusympäristöä koskevassa keskustelussa kuulijan on vaikea erottaa, mitkä ovat todellisia havaintoja ja johtopäätöksiä, mitkä ovat puhujan omaa tulkintaa - ja onko keskustelijalla ehkä omat vahvat intressit joko vahvistaa tai haudata uhkakuvia. Venäjään liittyvät uhkakuvat ovat kautta historian olleet myös poliittisia työkaluja. Suomen oma vahva puolustuskyky ja diplomaattiset taidot tuovat uskottavuutta itselle, ja muiden käsityksiin meistä.

On kesä 2016. Vaellan Sallassa kotimaan kamaralla, kun huomaan kännykkäni kaikessa hiljaisuudessa siirtyneen venäläisen operaattorin kenttään.

Tähyilen rajan pinnan tunturilta Venäjän suuntaan Korvatunturin lakia, joista läheisinkin on rajavyöhykkeellä. Erämaata riittää silmänkantamattomiin. Metsiä, joiden tiheiden kuusikoiden läpi toisinaan joku yrittää luvattomasti maahan. Laittoman maahantulon paine on kasvanut etenkin kaakossa, kertoo rajavartiolaitoksen päällikkö Pasi Kostamovaara tuoreessa haastattelussa (RV1/20).

Kesällä 2016 Sallassa on vielä turvapaikanhakijoiden jättämiä ja tullin takavarikoimia ladoja ja volgia. Venäläiset rajaviranomaiset päästivät yllättäen muutaman kuukauden ajan maahantulijoita Suomeen, kunnes presidentti Vladimir Putinin määräyksestä se lopetettiin. Määräystä edelsi tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja Putinin tapaaminen.

Suomen ja Venäjän pitkä raja on Euroopan unionin mantereen itäisin raja, ja myös schengen-raja. EU:n kiinnostus rajan turvallisuuteen kanavoituu eri maiden johtajien kiinnostuksena vuoropuheluun Venäjän kanssa. Diplomaattisilla taidoilla pyritään vahvistamaan unionin turvallisuutta ja vakautta myös itäisellä kolkalla. Vaikutusmahdollisuuksina taloudelliset keinot ovat merkittävässä roolissa.

Venäjää koskevissa keskusteluissa on mielenkiintoista huomata, että lausuntoja antavat Venäjätutkijoiden ja -asiantuntijoiden lisäksi poliitikot ja sellaisiksi aikovat. Tässä mielipiteiden kirjossa kuulijan on yritettävä tiedostaa puhujan intressit.

Venäjä-keskustelusta saadaan mediaan näyttäviä otsikoita, joissa käytetään usein uhkaavia ja tunteellisia ilmaisuja. Kysymys Venäjästä uhkana, usein eri sanamuodoin, toistuu vaalien alla olevissa keskusteluissa ja vaalikoneiden kyselyissä. Kysymys jakaa vastaajien mielipiteet myös puolueiden sisällä; on uhka, ei ole uhka, ja kaikkea siltä väliltä. Vastauksia selatessani pohdin, mihin eri vastaajat perustavat näkemyksensä, ja toisaalta, mitä kysymyksellä haetaan.

Julkinen turvallisuuskeskustelu roihahtaa usein myös somen ansiosta, ja lukijan on vaikea hahmottaa, mistä keskustelu on alunperin saanut alkunsa.

Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö totesi vuonna 2015 Venäjän sotilaallista uhkaa koskevaan keskusteluun, että jos uhka määritellään niin, että se on yhtä kuin kyky plus tahto, niin siinä mielessä Venäjä ei ole meille uhka.

– Venäjällä on sotilaallinen kyky uhata meitä, jos se niin haluaa, mutta en ole nähnyt sellaista tahtoa Venäjän johdossa, totesi Niinistö sotilaallista uhkaa kuvaavan perinteisen määritelmän mukaisesti.

Historian harrastaja muistaa useita aikoja, jolloin on pohdittu Venäjän tahtoa milloin missäkin asiassa. Suomen ja Venäjän suhteessa suurimmat muutokset tapahtuivat jo kauan ennen liittymistämme unioniin. Siinä kontekstissa Suomen 25 vuoden pituinen jäsenyys on vain pieni henkäys. Olemme paljon kauemmin joutuneet kuuntelemaan tarkalla korvalla karhun hengitystä, olleet varpaisillaan, ja uskomme tuntevamme ja ennakoivamme sen mielenliikkeet.

Historian kirjansa lukeneelle monet Venäjää koskevat uutiset tuovat mieleen kaikuja historiasta. Niin tapahtui myös muutama päivä sitten, kun Putinin perustuslain muutosta koskevan linjapuheen jälkeen Venäjän pääministeri ilmoitti hallituksen hajoamisesta.

Vuodesta 2024 on tulossa mielenkiintoinen. Suomessa on presidentinvaalit, ja Vladimir Putinin nykyinen kausi päättyy vuonna 2024.

Jossain keskustelussa on esitetty mielikuva, että Suomella on EU:n kaltainen selkänoja, johon Venäjän kyljessä oleva Suomi voi nojailla. Se tasoittaa valtioiden vahvuuksien kokoeroja. Onko kuva realistinen? Mielestäni ei.

Paras turvallisuusosaaminen Venäjä-suhteessa on Suomella, joka on monta vuosisataa Ruotsin vallan ajoista lähtien ollut eri rooleissa itäisen naapurinsa kanssa. Muilla EU-mailla on tässä opittavaa Suomelta.

EU:n yhteisellä puolustuspolitiikalla ja turvallisuuskeskusteluilla on merkittävä roolinsa. Monet uhat, kuten esimerkiksi terrorismi, laiton maahantulo, kansainvälinen huumekauppa, laiton asekauppa ja Euroopan talousalueen ongelmat edellyttävät maiden hallituksilta yhteen hiileen puhaltamista ja taloudellista yhteistyötä.

Suomen oman, kansallisen puolustuskyvyn on myös oltava kunnossa. Jos ei itse pidä eduistaan ja diplomaattisista suhteistaan huolta, ei sitä kukaan muu tee puolesta. Turvallisuuskeskustelu tarvitsee valppautta, avoimuutta ja uusia näkökulmia. Keskustelu tulee Suomessakin kiihtymään, mitä lähemmäksi vuosi 2024 tulee.

Historian harrastajalle brittiläisen, suuren valtiomiehen Winston Churchillin sanoista löytyy useita oivaltavia kiteytyksiä myös nykypäivään.  “Ei ole tarpeeksi, että teemme parhaamme, joskus meidän on tehtävä se, mikä on välttämätöntä.”