Kuivasaari toteutti tehtävänsä sodassa

Helsingin edustalla sijaitsevan Kuivasaaren tehtävä sotien aikana oli osana tiheää rannikkolinnakeverkkoa muun muassa sulkea Neuvostoliiton laivaston kulku Suomenlahdella ja suojata pääkaupunkiseutua. Saaren sotapäiväkirjat kertovat elämästä eristyneellä mutta sotatilaan nähden varsin turvallisella saarella.

Kuivasaaren sotapäiväkirjamerkintä, marraskuun 30. päivä 1939:

06.07 Puhelimitse (kiireellinen): Aikaisemmat lomautusta koskevat kirjelmät peruutetaan. Lomalla olevat paitsi sairauden takia toipumislomalla olevat kutsutaan viipymättä palvelukseen. - - -

07.07 Tehostettu ilmavalvontaa.
Pian näiden jälkeen päiväkirjaan on merkitty havainto pohjoiseen lentävästä vihollisen koneesta ja ilmahälytys Helsinkiin. Yksi kaksimoottorinen kone lentää Kuivasaaren ja Harmajan yli, linnakkeen ilmatorjuntatykeillä avattiin tuli!

Kohta Suomenlinnan ja Santahaminan yllä on 12 konetta käsittävä laivue, poistuviin laivueisiin avataan tuli. Havaitaan kaukana lentäviä koneita, vihollisen laiva 20–25 kilometrin etäisyydellä ja Helsinkiä pommittava korkealla lentävä laivue. Majoitus muutetaan betonirakenteiden alle.

Näin kului päiväkirjamerkintöjen mukaan talvisodan ensimmäinen päivä Kuivasaaressa. Samana päivänä Puna-armeija hyökkäsi Karjalankannaksella, Neuvostoliiton koneet pommittivat 16 paikkakuntaa ja tehtiin päätös sotatilasta.

Jo aiemmin saaren valmiutta oli nostettu. Päiväkirjan ensimmäinen merkintä 11.10.1939 klo 00.00 ilmoittaa yksikön olevan hälytysvalmiudessa. Kohta tykit valmisteltiin ampumakuntoon. Venäläisiä ilma-aluksia havaittiin useina päivinä ja torjuntavalmiutta tehostettiin.

"Kuivasaaren linnake" -teksti tervehtii saarelle saapujia.

Venäläiset linnoittivat Kuivasaaren 1900-luvun alussa, juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, pakkolunastettuaan saaren yksityisomistuksesta jo vuonna 1896. Venäjän menetettyä lähes koko Itämeren laivastonsa taistelussa Japania vastaan Suomenlahti linnoitettiin nopeasti mahdollisen Saksan hyökkäyksen torjumiseksi. Rakennettiin niin kutsuttu Pietari Suuren merilinnoitus Porkkalan ja Tallinnan väliselle alueelle sekä laaja meri- ja maalinnoitusketju, jonka Helsingin meririntamaan Kuivasaari kuului.

Kuivasaaren suunnittelu alkoi 1911, työt alkoivat 1914 ja linnoitus valmistui 1916. Alkuperäinen miehistö oli noin 250 miestä, joista 50 oli upseereja, sata vastasi tykkipatterista ja toiset sata muusta infrastruktuurista.

Kuivasaari oli osa pääkaupunkiseudun edustan tiheää linnoitusketjua, jonka tehtävänä oli toisaalta puolustaa pääkaupunkiseutua, toisaalta yhdessä Mäkiluodon kanssa sulkea Suomenlahti, jonka kapeimman kohdan ja pääaseman muodosti Porkkala-Mäkiluoto-Naissaari-linja.

Suomen itsenäistyttyä venäläisiltä jääneet linnakkeet muodostivat lähtökohdan maan rannikkopuolustukselle. Uuden puolustussuunnan vuoksi tykit käännettiin itään ja linnakkeiden ketjua täydennettiin.

– Kun linnoitusketju jäi meille vuonna 1918, niin tämä oli maailmassa modernein meripuolustusketju, moderneimmilla sen aikaisilla aseilla varustettuna, kertoo linnakesaaren opas ja isäntä Mikko Lahtinen.

Venäläisiltä jäänyttä kalustoa hyödynnettiin runsaasti: esimerkiksi Helsingin edustalla käytettiin useita 10-tuumaisia pattereita. Inon linnakkeelta tuotiin järeät 12 tuuman Obuhov-tykit 1920-luvulla varastoitaviksi Helsinkiin, ja ne asennettiin 1930-luvulla Mäkiluotoon ja Kuivasaareen. Mäkiluoto oli sijoituspaikkana selvä, Kuivasaaren tykin sijoituspaikaksi pohdittiin ensin esimerkiksi Santahaminaa.

Kuivasaaren kaksoistykkitorni vihittiin käyttöön 12. toukokuuta 1934, ja vuonna 1935 suoritettiin ensimmäiset ammunnat kalustolaukauksina.

Talvisodan sotapäiväkirjat Kuivasaaresta ovat toistuvien ilmahälytysten tahdittamat. Linnake oli rakennettu niin, että siltä pystyttiin torjumaan ilma-aluksia, myös Helsinkiin päin. Toisinaan avattiin tuli, esimerkiksi Malmin lentokentän yllä lentäviä koneita kohti.

– Helsingin linnakkeethan osallistuivat aktiivisesti rannikkotykeilläkin Helsingin ilmapommitusten torjuntaan. Se on erikoinen kuvio siinä mielessä, että kuuden tuuman Canet-tykit oli modernisoitu niin, että niillä pystyttiin ampumaan lentokoneitakin, kuvailee sotatieteiden tohtori ja komentaja evp. Ove Enqvist.

Vihollisen laivat eivät ikinä hyökänneet pääkaupunkiseudulle, linnoitusketju oli toimiva pelote. Ilmahyökkäyksiä tuli sitäkin enemmän.

– Venäläiset tiesivät, mitä heiltä oli jäänyt tälle alueelle. He seurasivat aika tarkkaan kahdentoista tuuman Mäkiluodon ja Kuivasaaren rakentamista ja tiesivät kyllä, mitä täällä odottaa, jos tänne yrittää tulla, Enqvist arvioi.

Eversti Rikaman suunnittelemat saappaan malliset tulenjohtotornit muodostivat kattavan optisen tähystys- ja valvontaverkon pääkaupunkiseutua puolustavalta linnakkeelta toiselle. Kuivasaarelle tällainen tulenjohtotorni rakennettiin 1933.

Ennen talvisotaa Suomi oli käynyt Viron kanssa salaisia sotaneuvotteluja, joiden tarkoituksena oli sulkea Suomenlahti venäläisten laivastolta. Ruotsi oli mukana hiljaisena hyväksyjänä. Kuivasaaren ja Mäkiluodon järeät tykkipatterit saivat Viron puolelta parikseen vastaavan patterin Naissaaresta. Yhteistä tulenjohtoa harjoiteltiin, ja virolaiset hankkivat sukellusveneisiinsä Suomen kanssa yhteensopivia torpedoja.

Suunnitelma epäonnistui Viron antauduttua Neuvostoliitolle vuonna 1940.

– Se sitten tosiaan meni plörinäksi, Enqvist toteaa.

– Jossain mielessähän toteutimme kuitenkin kuvion saksalaisten kanssa. Ensimmäiset jatkosodan vuodet laskettiin merimiinoitteita ja todettiin, että Neuvostoliitto pääsee niistä osittain ohi. Vuosina 1943–1944 saksalaiset ja suomalaiset vetivät yhteistyössä sukellusveneverkon Mäkiluodon ja Viron rannikon väliin. On todettu, että se sulku piti.

Päiväkirjamerkintä Moskovan rauhanjulistuksen jälkeen 13.3.1940 klo 08.43:
Saapui puhelinsanoma: Vihollisuudet lopetetaan heti.

Taisteluvalmiutta ei vähennetty välirauhan astuessa voimaan. Kuitenkin päiväkirjan tunnelma muuttuu nopeasti kevyeämmäksi. Ylös on merkitty niin laskiaiskahvit kuin laulaja Georg Malmsténin lauluesityskin. Pidettiin valistusoppitunnit muun muassa rauhanteosta Neuvostoliiton kanssa ja Suomen rajojen muutoksista. Asuntoja ruvettiin puhdistamaan. Yksi epäilyttävä ja vähän päästään sekaisin oleva mies löytyi Pikkusaaresta ja todettiin Suomesta pakenevaksi kommunistiksi.

Sotapäiväkirja 25.6.1941 klo 08.37:
Alkoi uudestaan Helsingissä ilmahälytys. Koneet tulivat lännestä ja räjähdyksiä havaittiin Länsipohjan suunnassa sekä Malmin lentokentän suunnassa. Sieltä havaittiin noin 11 konetta kääntyvän etelään ja yrittävän pilvien suojassa pakoon Suomenlinnan ja Santahaminan it-patterien tulittaessa niitä. Silloin ilmestyi länsietelästä noin 3000 m korkeudella 2 pommikonetta, jotka lensivät Kuivasaaren eteen, jolloin myös Kuivasaaren 40 m/m it. tykit tuloksetta ampuivat 13 ammusta. Myöskin Isosaaresta avattiin tuli viimeksimainittuja koneita vastaan.

Sotatila julistettiin 25.6.1941. Jo tätä ennen oli 20.–22.6.­ havaittu vihollisen miina-aluksia ja tehty ilmahälytyksiä. Linnake oli määrätty hälytysvalmiuteen ja ilmatorjunta-aseet täyteen taisteluvalmiuteen. Puolenyön tienoilla 23.6. kuultiin saksalaisten pommittamasta Tallinnasta rajahälytyksiä ja nähtiin tulta ja savua.

Jatkosodan päiväkirjat jatkavat samaa linjaa kuin talvisodankin päiväkirjat: ilmahälytyksiä ja niiden poistumisia, toisinaan käskyjä ja ohjeistuksia puhelimitse. Kuitenkin varsinkin sodan myöhemmissä vaiheissa alkaa esiintyä pitkiä jaksoja lähes pelkin vahvuus- ja säätilamerkinnöin, lukuunottamatta esimerkiksi satunnaista sukellusvenehavaintoa, ilmahälytystä tai valmiustilaa.

Saaren järeä Obuhov-kaksoistykkitorni pääsi tositoimiin kerran ampuessaan Hangosta vetäytyviä venäläisiä kuljettavaa alusta joulukuun alussa 1941.
Helmikuussa 1944 suoritettiin Helsingin suurpommitukset. Sota päättyi 19.9.1944 Moskovan välirauhaan.

Kuivasaaren saunarakennus seisoo rantakivikon vierellä. Pesuhuoneessa oli lämmintä talvellakin, ja siellä käsiteltiin teurastettujen sikojen ruhot.

Elämä Kuivasaarella sotien aikaan oli toisenlaista kuin Karjalankannaksella.

– On ehkä hieman yllättävää, että siellä asui rauhallisena aikana myös henkilökunnan perheitä jonkin aikaa. Joku on sanonut, että vaikka näillä linnakkeillakin oltiin tavallaan eturintamassa, niin joillakin sivulinnakkeilla oli ihmisten mielestä turvallisempaa olla kuin Helsingin ilmapommitusten keskellä, Enqvist kertoo.

Saari oli eristynyt ja kulkuyhteydet olivat heikot.

– Kulkeminen saarelta oli varsinkin talvella aika hankalaa. Ehkä kylmyys ja eristäytyneisyys olivat pahin tekijä siellä, Enqvist kuvailee.

Vaikka Kuivasaarellekin putosi pommeja, kaatuneilta säästyttiin. Saaren vaikeista kulkuyhteyksistä kertoo lomalta palatessaan kuolleen luutnantin traaginen tarina, hän jäi tiettävästi ainoaksi sodan aikana menehtyneeksi kuivasaarelaiseksi.

Luutn. Blyhm poistetaan kirjoista pvm:llä 22.3.42 kuolleena. Kuoli 19.3.42. Luutn. Blyhm oli saanut lomaa 19.3.42 klo 11.00 saman päivän iltaan, mutta ei palannut. 22.3.42 löydettiin hänet jäältä Suomenlinnan ja Harmajan väliltä kuolleena. Luutn. Blyhm piti vapauttaa palveluksesta 19.3.42, mutta oli hän ehtinyt lähteä lomalle ennen vapautuskäskyn tuloa.

Pienellä saarella elettiin tiiviisti, kasarmin kaksi tupaa olivat molemmat viisikymmenhenkisiä. Tosin majoituspaikka vaihteli, ja osa miehistöstä majoittui tykeillä.

Sotien edetessä rannikkopuolustuksen painopistettä siirrettiin idemmäs Saaristomereltä ja pääkaupunkiseudulta. Tykkejä siirrettiin itäiselle Suomenlahdelle ja jopa Ääniselle.

– Kuivasaaren 12-tuumainen oli se, joka pidettiin periaatteessa käyttökunnossa. Muista yksiköistä siirrettiin jalkaväki- ja muihin tehtäviin itäiselle Suomenlahdelle ja kauemmas. Helsingin ja pääkaupunkiseudun puolustus oli aika vähissä jatkosodan loppuvaiheessa.

Kuivasaarelaisille sotilaille tutuksi kävi myös niin kutsuttu Harminkivi.

– Se oli Kuivasaarella ensin vartiopaikkana. Siellä oli teltta, ja todettiin, että se on tärkeä paikka viholliskoneiden havaitsemiseen. Ne havaittiin sieltä aina ensimmäisenä. Sen takia sinne rakennettiin sodan aikana betonibunkkeri.

Karin pahaselle oli niin raskasta kuljettaa tavaraa talvella, ja siellä oli niin ikävää oleilla viikko kerrallaan komennuksella kovassa tuulessa, että harmaa luoto viralliselta nimeltään Halliluoto, Gråsälsbådan tai Gråskärsbådan, ristittiin Harminkiveksi.

– Siellä ei ollut oikeastaan muuta kuin bunkkeri, joka vie puolet matalasta karista. Siellä ei oikeastaan voinut tehdä muuta kuin olla kosteassa pimeässä bunkkerissa tai sitten ulkona kiven päällä, Enqvist kuvailee Harminkiven harmaata tunnelmaa.

Moskovan välirauhansopimuksen jälkeen Suomeen tullut valvontakomissio päätti, että Suomessa ei voinut olla yli 120-millisiä rannikkotykkejä Porkkalasta itään päin.

– Myös Kuivasaaren 12-tuumainen piti purkaa pois. Se purettiin palasiksi ja vietiin Parolaan varikolle, Enqvist kertoo.