Kouvolalainen Raine Narva kiinnostui lähemmin isänsä sota-arkun sisällöstä, kun SA-kuva-arkisto avautui. Tuotteliaaksi tiedetyn Toivo V. Narvan (1908–1990) kuvia julkisessa SA-kuva-arkistosta löytyi vain alle 70.
Jatkosodassa puolustusvoimien tiedotuskomppanian rintamakirjeenvaihtajia oli kaikkiaan 210. Narvalta julkaistiin valtakunnan päälehtiä myöden kuudenneksi eniten juttuja sota-aikana. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa hänen tekstejään julkaistiin 97. Päämaja kielsi Narvan artikkeleista 37, jolla hän nousi kieltolistan toiselle sijalle.
Käydessään läpi materiaalia arkusta Narva ei osannut aavistaa kuinka ainutlaatuisia aikalaiskuvia sieltä löytyisi.
– Kaiken kaikkiaan kuvia oli yli 600. Osa kuvista oli liimattu vihkoihin, ja niiden alle oli tarkasti kirjoitettu, mitä tapahtui ja milloin, Raine Narva kertoo.
Kuvien lisäksi arkussa oli laajoja kirjeenvaihtoja niin rakastetun kuin poliittisesti merkittävien henkilöiden kanssa. Tämän lisäksi pikkutarkka toimittaja oli kirjoittanut yksityiskohtaista päiväkirjaa sotakokemuksistaan.
Materiaalin helmi selvisi Narvalle myöhemmin, kun hän kävi kuvia läpi. Joukosta löytyi 57 kuvan kokoelma ennennäkemättömiä kuvia tammikuussa 1942 tehdystä kaukopartioretkestä Muurmannin radalle. Hänen isänsä oli ollut mukana taltioimassa Mai Guban asemaan kohdistunutta iskua.
Suomalaisille oli jo hyvin varhain selvinnyt rakentamisen yhteydessä karmean maineen saaneen Muurmannin radan (nyk. Kirovin rata) merkitys Neuvostoliitolle. Rataa rakennettiin vuosina 1915–1917. Lavantauti raivosi 70 000 rakentajan keskuudessa ja heistä arviolta 25 000 menehtyi. Rakentajat olivat saksalaisia, itävaltalaisia ja unkarilaisia sotavankeja. Mukana oli myös värvättyjä kiinalaisia ja suomalaisia rakentajia.
Päämajassa syntyi ajatus rohkeasta sissi-iskusta vihollisen selustaan vuoden 1942 alussa. Puna-armeijan divisioonien huolto ja täydennyskuljetukset tulivat Maaselän kannakselle pohjoisesta Muurmannin rataa pitkin. Yli 1 400 kilometriä pitkä rata yhdisti Neuvostoliiton ainoan ympäri vuoden toimivan Muurmanskin sataman ja Leningradin toisiinsa. Päämaja halusi katkaista tuon kiusallisen ratayhteyden.
Kaukopartioretkeen lähetetiin majuri Arnold Majewskin komennossa huolto mukaan lukien yli 1 900 miestä ja 250 hevosta. Matka Rukajärveltä Mai Gubaan on edestakaisin noin 330 kilometriä, josta 150 kilometriä oli vihollisen puolella.
Nykyajan sieluttomat asiakirjat jäävät kuivuudessa auttamatta toiseksi Narvan hersyvien sanavalintojen kanssa. Päämajalle kirjoitetut raportit lähentelevät roomaanimaista kirjotustapaa.
”Tehtävä oli mahdollisimman vahvoin joukoin yllättäen edetä Särkijärveltä mahdollisimman suoraan halki tiettömän erämaan, järvien ja soiden. Kohteena oli Mai Guban pieni asema Muurmannin radalla kuusi kilometriä Segetsasta pohjoiseen”, Narva kirjoittaa tehtävänkuvasta.
Mai Guba -retki on jäänyt ihmisten mieliin myös sen vuoksi, että luonnonolosuhteet koettelivat suomalaista sotajoukkoa rankalla kädellä. Retken alussa pakkasta oli vain kymmenen astetta, mutta myöhemmin se kiristyi yli 50 asteeseen.
Majewski antoi miehille ohjeet kantamusten keventämisestä. Varustuksesta poistettiin suojanaamarit, työkalut, kypärät ja varajalkineet. Mukaan otettiin kaksi alusvaatekertaa, villapaita ja päällysvaatteet. Selkäreppuun otettiin kolmen päivän muona. Jälkeenpäin on mietitty, olisiko matkaan kuitenkin kannattanut ottaa varajalkineet, sillä jalkojen kastumisesta johtuneita paleltumisloukkaantumisia osastossa koki moni.
Narvan raporteissa kuvaillaan maasto-olosuhteiden olleen hyvin haasteellisia. Osasto Majewski lähti liikkeelle keskiviikkoaamuna 14. tammikuuta vuonna 1942 kello seitsemän.
– He hiihtivät nelijonoissa. Osaston leveys oli puoli kilometriä ja hevosilla kuljettiin osaston keskellä. Majewski kulki yhden hengen kirkkoreessä keskimmäisenä, Raine Narva kertoo.
”Tämä suomalaisen sotahevosen rämpiminen halki Itä-Karjalan tiettömän erämaan kohti Muurmannin rataa, yhtä sitkeinä ja hellittämättöminä kuin niiden miehiset taistelutoverit, ei varmaan unohdu mukana olleen mielestä. Hevoset tekivät tällä taipaleella tämän niin monessa suhteessa mahdottoman mahdolliseksi”, Narva kirjoittaa raportissaan.
Sunnuntai-iltana tammikuun 18. päivänä kello seitsemän Majewski antoi hyökkäyskäskyn. Hyökkäyksen H-hetki oli sovittu tiistaiyölle kello yksitoista.
”Ahkioita vetäneet konekivääri-, panssarintorjunta-, kranaatinheitin- ja viestimiehet ovat hikisiä”, Narva kirjoittaa. ”Jokaista puistattaa vilu, mutta pojat koettavat hiljaa lumessa hyssytellen pitää yllä lämmintä siksi, kunnes lopullinen hyökkäyshetki olisi koettanut, jolloin lämpöä kyllä riittäisi tarpeeksi.”
Päämajan antaman käskyn mukaan miesten oli tuhottava rataa kymmenen kilometrin matkalta, sekä tuhottava Mai Guban asema laitteistoineen. Tarkoituksena oli myös tuhota Uikujärven rannalla oleva kylä ja pitää puna-armeijalle tärkeää rataa hallussa kolme vuorokautta.
Vänrikki Narva valitsee hyökkäyksen pääkohteen Mai Guban aseman seurantakohteekseen päämajanraportissa. Hän kuvailee salaisessa raportissaan päämajalle tapahtumia: ”Kuin herhiläiset ryntäävät joukkomme esiin piilopaikoistaan – – Joukkue toisensa jälkeen, komppania komppanian perästä pulpahtaa kuin taikurin sauvan kosketuksesta esille piilopaikoistaan ja ryntää vihurin lailla kohden hyökkäyskohteitaan.”
Pari minuuttia ennen kuin miehet ehtivät kohteisiinsa. Rataa pitkin paikalle saapui juna. Paikalla olijoiden kummastukseksi se ei pysähdy vaan ajaa miehityksen läpi, sotilaiden heitellessä sen kyytiin kasapanoksia ja käsikranaatteja.
”Pian on asema yhtenä ainoana tulimerenä, sitä seuraavat kohta muut rakennukset. Hävitys tunkeutuu kaikkialle. Rakennusryhmä toisensa jälkeen leimahtaa tuleen, kunnes koko seutu tuntuu olevan yhtenä ainoana loputtomana tulimerenä”, Narva kuvailee iskun etenemistä.
”Lasken kaikkiaan kolmisenkymmentä tulipaloa korkealta, alastomalta mäeltä, jonne valokuvauspuuhissa olen hiihtänyt. Ryssien asemasta ja täydennyskeskuksesta on yhtenä ainoana lyhyenä sydänyön hetkenä tullut valtavan suuri kokko, jonka kajo varmasti näkyy kymmenien kilometrien päähän”, Narva kirjoittaa.
Toisten sytyttäessä paloja toiset tuhoavat rataa seitsämästäkymmenestä kohdasta.
Kyynel-radiolla Majewski lähetti tammikuun 19. päivä kello 04:20 Voldjärveltä sanoman kenraalimajuri Erkki Raappanalle: ”Tavoite on saavutettu, tehtävä suoritettu.”
Kovan pakkasyön aikana suomalaiset onnistuivat tuhoamaan Mai Guban aseman vaihteineen, rautatiensillan, kymmenkunta junavaunua sekä kymmenen kilometriä rataa. Lähes sata rakennusta poltettiin tai muutoin tuhottiin, joista toistakymmentä oli kasarmi- ja varastorakennuksia. Puhelin- ja lennätinjohdot oli katkaistu.
Alun perin kolmeksi vuorokaudeksi suunniteltu radan miehitys lyhennettiin yhdeksi vuorokaudeksi hyvien tulosten ja kovan pakkasen vuoski. Kolmea päivää ei kukaan uskonut kestävänsä, hevosiakin oli jo kuollut kylmyyteen.
”Kello kahdeksan aamulla silmäilen viimeistä kertaa Mai Guban hävitettyä yhdyskuntaa, sen poltettuja, vielä savuavia kasarmeja ja muita rakennuksia”, vänrikki Toivo V. Narva kirjoittaa ja jatkaa:
”Hävitys on ollut perinpohjainen, kauhea. Se on yhdessä ainoassa yössä pyyhkäissyt pois komean karjalaiskylän jättäen jäljelle vain tuhkaa ja taivaalle törröttäviä savupiippuja. En sääli vihollista. Muistelen Kannasta ja Viipuria, jonka lukemattomien kotien savupiippujen kokot piirteet eivät koskaan haihdu mielestäni.”
.jpg/eff44129-9218-47ce-8f94-6df5b1545cbc?t=1464958837000)
Uupuneet miehet hiihtivät kotiinpäin näkkileivän ja pervitiinin avulla. Palkkioviinoja oli varattu tuhat puolen litran pulloa. Suomalaisia Muurmannin retkellä kaatui kolme ja haavoittui kymmenen. Paleltumat aiheuttivat suurimmat tappiot ja sotilailta amputoitiin kymmenittäin sormia, varpaita ja jäseniä.
Majewskin retki oli menestys, jonka rohkaisemana Päämaja päätti tuhota myös venäläisten Petrovski Jamin uuden huoltokeskuksen.
Osasto Majewskin sotilaat saivat onnistumisestaan kiitosta ja heille esitettiin ylennyksiä. Muun muassa kaikki ryhmänjohtajina toimineet korpraalit ylennettiin alikersanteiksi.
Osasto Majewskin sotilaista elossa on vielä kolme. Maaliskuussa satavuotissyntymäpäiviään viettäneet Pentti Perttuli ja Tauno Tikkanen, sekä 98-vuotias Ilmari Korppinen.
Isänsä Toivo V. Narvan sota-arkun avannut poika Raine Narva on skannannut kaikki kuvat ja niistä on esillä näyttely Rukajärvi-keskuksessa. Hän aikoo käydä koko arkun sisällön huolellisesti läpi. Seuraavaksi vuorossa ovat kirjeet, joita akusta löytyi arviolta 750.
– Olen vasta lajitellut ne noin 150 kirjeen nippuihin. Paneudun niihin sitten kun on hyvin aikaa, Narva kertoo.
Puuarkun sisältö on avannut Narvalle hänen isänsä sotahistoriaa aivan uudella tavalla.
– Sodasta palanneet veteraanit eivät juurikaan puhuneet sodasta. Kun veteraaneja tuli kylään, niin silloin sodittiin ja tarinoita kerrotiin, mutta lapsille isä ei sodasta puhunut, Narva pohtii.
Hammaslääkärinä työuransa tehnyt Raine Narva kiertää yleisötilaisuuksissa kertomassa isänsä urasta rintamakirjeenvaihtajana sekä Mai Guban tapahtumista. Hyvin yleisöä keränneet tilaisuudet ovat Narvan mukaan hänen kiitoksensa sotiemme veteraaneille.
