Kansalais- ja siviilipalveluksen tuettava kokonaisturvallisuutta

Viime aikoina on keskusteltu kansalaispalveluksesta. Kaikkia koskevaa palvelusvelvoitetta on tarjottu vastaukseksi vain miehiä koskevan ase- tai siviilipalveluksen oletettuun tasa-arvo-ongelmaan. Ajatus kansalaispalveluksesta on pohtimisen arvoinen, mutta nykyisen asevelvollisuusjärjestelmän korvaajaksi siitä ei ole.

Perustuslaissamme on maanpuolustusvelvollisuus ja hyvä niin. Asevelvollisuusjärjestelmän on kyettävä tuottamaan puolustuskyvyn edellyttämä riittävän kokoinen, osaava ja toimintakykyinen reservi. Tällä hetkellä näin onkin, mutta tinkimisvaraa ei ole. Sodan ajan joukkojen verraten suuren määrän 280 000 vuoksi koulutukseen tarvitaan koko miespuolinen ikäluokka. Näin saadaan samalla myös erityisosaajia eri tehtäviin. Valikoiva, saati vapaaehtoinen asevelvollisuus on Suomen oloissa ja Suomen kokoisessa maassa mahdoton ajatus.

Sellaisille henkilöille, jotka terveydellisistä syistä eivät voi suorittaa varusmiespalvelusta tai niille naisille, jotka eivät valitse vapaaehtoista varusmiespalvelusta, voidaan kuitenkin ajatella uusia polkuja päästä osallistumaan työhön yhteiskunnan hyväksi. Tällöin kyseeseen voisi tulla kansalaispalvelus. Se tulisi kuitenkin kytkeä tiiviisti jo olemassa oleviin turvallisuuden viitekehyksiin ja olla kustannuksiltaan järkevä. Ennen kaikkea sille on oltava kysyntää.

Kansalaispalvelus voisi sisältää koulutusta, joka liittyisi esimerkiksi sellaisiin yhteiskunnan kriiseihin, joihin ei aina välttämättä liity sotilaallisen voiman käyttöä: mm. elintarvikehuollon ja sosiaali- ja terveystoimen häiriöihin, suuronnettomuuksiin ja ympäristöuhkiin. Näissä tilanteissa koulutuksen saaneet henkilöt voisivat tukea viranomaisia.

Toinen säännöllisesti keskustelua herättävä kysymys on siviilipalvelus, jossa on paljon kehittämisen varaa. Siviilipalveluksen tulee tukea yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ja sille on oltava paikkansa poikkeusoloissa.

Puolustusministeriö on tehnyt työ- ja elinkeinoministeriölle siviilipalveluksen kehittämistä koskevan aloitteen. Täydennyspalvelusaikaa voisi pidentää nykyisestä viidestä päivästä kymmeneen. Paluu reserviin tulisi sallia vielä täydennyspalveluskoulutuksen aloittamisen jälkeen. Asevelvollinen voisi palata suorittamaan varusmiespalvelusta jo alkaneenkin siviilipalveluksen puolelta. Palveluspaikkana voisi toimia vain kokonaisturvallisuuden kannalta hyödyllinen viranomainen. Siviilipalveluksen suorittaneista tulisi luoda rekisteri, josta heidät voidaan kutsua tukemaan poikkeusoloja. Nythän tilanne on se, ettei siviilipalvelusmiehille ole poikkeusoloissa käytännössä mitään velvoitteita.

Keskeistä on, että niin siviilipalvelus kuin mahdollinen kansalaispalveluskin palvelevat yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta. Aseellinen varusmiespalvelus on kuitenkin myös tulevaisuudessa maamme puolustuksen kivijalka, eikä mikään järjestelmä, joka tavalla tai toisella liudentaisi sen suorittamista, ole mahdollinen kehityssuunta.