Jokaisen kokema hokema

Motivaatio on armeijassa ainoastaan hyödyksi. Sen voi osoittaa monella tavalla, joita on olemassa parempia ja huonompia.

Joukkue seisoo hiljaa kouluttajan ympärillä. Joukon seasta ilmaan kohoaa nyrkki.

– Herra kersantti, alokas Nönnönnöö, miksi taivas on sininen? tuttu ääni kysyy.

Joukkuetovereiden kasvoilta paistaa "ei taas"-tyylinen ilme. Aina samat henkilöt esittämässä näitä kysymyksiä.

Kyseinen esimerkkitilanne on hyvin kärjistetty, mutta uskon lähes jokaisen varusmiehen tunnistavan muutaman alkupalveluksen aikaisen joukkueensa jäsenen alokas Nönnönnöön asemasta. Alokaskauden aikana annetut näytöt määrittävät varusmiehen tehtävän ja koulutushaaran loppupalveluksen ajaksi. Monet varusmiehet ovat tästä hieman liiankin tietoisia.

Useat tiettyyn koulutukseen haluavista alokkaista yrittävät erottua joukosta edukseen ja uskovat jatkuvan turhien kysymysten esittämisen olevan paras tapa aktiivisuuden osoittamiseen. Toinen yleinen piirre tällä tavalla toimiville varusmiehille on äärimmäinen kriittisyys muiden edesottamuksia kohtaan, millä pyritään korostamaan omaa erinomaisuutta.  Palvelustovereissa tämä useimmiten herättää vain närää ja ärsyyntyneisyyttä, eivätkä kaikki halua toimia tällä tavoin.

Alokasjakson aikana painotetaan, että helpoin tapa vaikuttaa omaan koulutushaaravalintaan on osoittaa aktiivisuutta koulutuksissa. Onko kuitenkaan melko itsestäänselvien asioiden kyseleminen ja toisteleminen ääneen tätä kaivattua aktiivisuutta? Itse arvostan tervettä ja analyyttistä kiinnostusta aihetta kohtaan enemmän, kuin teennäistä pöhisemistä suuntaan tai toiseen.

Varusmiesten joukkuekohtainen määrä on suuri eikä yksittäinen kouluttaja tai varusmiesjohtaja ehdi muutamassa viikossa muodostaa mieleensä selkeää kuvaa jokaisesta erikseen. Helpoiten mieleen jäävät ne, jotka ovat eniten äänessä ja lausuvat omaa nimeään useimmin.

Todennäköisesti johtajakoulutukseen valitaan kuitenkin mieluummin henkilö, josta on ehtinyt muodostua edes jonkinlainen kuva kuin kaveri, kenen naamaa ja nimeä ei pystytä yhdistämään.
 
Toisaalta johtajilta edellytetään hyviä sosiaalisia taitoja, eikä puolen joukkueen päivittäinen hermostuttaminen osoita niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikilla on kivempaa, kun alaiset eivät ole täysin kyllästyneitä esimieheensä.

Tämän dilemman merkitystä voitaisiin vähentää esimerkiksi ottamalla vertaisarviointia entistä enemmän huomioon laitettaessa varusmiehiä paremmuusjärjestykseen. Mahdollisesti myös voitaisiin järjestää pisteytettäviä haastatteluja tai vastaavia tilaisuuksia, joissa jokaisella olisi mahdollisuus esiintyä edukseen ilman pakonomaista lyijyttämistä kenttätilanteissa.

Nyt varmasti moni miettii, miten kunkin sitten tulisi osoittaa reippautensa "korrektimmin"? Mielestäni kysymysten esittäminen ei ole väärin, päinvastoin. Usein monella muullakin voi olla mielessä sama ongelma, mutta ei riittävää rohkeutta esittää sitä. Silti on täysin eri asia esittää kysymys, joka oikeasti askarruttaa kuin kysymys, johon kaikki tietävät vastauksen jo etukäteen. Luulisi, että todellinen johtaja ymmärtää tämän.