Intti opettaa ihmisluonteesta

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin luonnerooli on Valpon kuulustelija. Kerran hänet on valittu jopa vuoden poliisiksi. Nyt hänellä on hautakivisopimus Kansallisteatterissa.

Yhdessä Hannu-Pekka Björkmanin hauskimmista inttimuistoista hän makaa selällään ojassa keskellä talvea suksenkannat kohti taivasta sojottaen.
– Minut oli määrätty yhtäkkiä taistelulähetiksi. Kun sain ensimmäisen käskyni, peruutin heti suksilla ojaan, Björkman naureskelee.
– Kaikki kapiaiset katsoivat, kun makaan siellä ojan pohjalla. ”Meinaako Björkman viedä sen viestin?”
Vuosi oli 1990 ja tapahtumapaikkana Oulun Hiukkavaara. Björkman suoritti varusmiespalveluksensa autonkuljettajana.
– En saanut rekkakorttia, koska en ikinä oppinut hallitsemaan perävaunun kanssa peruuttamista, näyttelijä muistelee.
Björkmanille merkittävin kokemus intissä oli sosiaalisen kuvion muodostuminen, kun samaan tupaan laitettiin iso määrä erilaisia ihmisiä erilaisista paikoista.
– Minkä roolin kukakin siellä ottaa? Miten ne ihmiset tulevat toimeen keskenään? Luonteita äärilaidoista, Björkman selittää.
– Myös heimoerot tulivat näkyviin, vaikka sanotaankin, ettei sellaisia oikeasti ole.
Intissä oli myös vaikeita hetkiä.
– Vaikeat hetket liittyivät usein siihen eristyneisyyteen. Nuori mies haluaisi olla viikonloppuna muualla kuin kasarmilla tai autohallia päivystämässä.
Parhaimpia hetkiä Björkmanille intissä olivat omien fyysisten rajojen ylittäminen.
– Hiihdin kaksi-kolme vuorokautta putkeen enkä nukkunut yhtään. Se, että siitä selviää ja pärjää, on hieno kokemus, Björkman sanoo.
Vaikeat paikat paljastavat myös ihmisen todellisen luonteen.
– On niitä, jotka heittäytyvät ladun sivuun ja sanovat, etteivät hiihdä enää metriäkään, ja sitten on niitä, jotka loppuun asti hissukseen vain menevät.

Ihmisluonteeseen Hannu-Pekka Björkman on päässyt perehtymään myös intin jälkeen. Miltei kolme vuosikymmentä kestäneellä näyttelijän urallaan Björkman on nähty tulkitsemassa luonnetyyppejä laidasta laitaan.
– Roolit riippuvat ihmisen habituksesta. Olen yleensä tehnyt rooleja, jotka ovat olleet vanhempia kuin itse olen, Björkman kertoo.
– Nuorena tein samana vuonna kolme poliisin roolia. Joku lehti nimitti minut vuoden poliisiksi, hän nauraa.
– Olen ollut todella monta kertaa myös Valpon kuulustelija. Kolmessa tai neljässä elokuvassa. Siinä alkaa miettiä, että mikä tekee minusta näin erityisen salaisen poliisin näyttelijän.

Läpimurtoroolinaan Björkman pitää Nummisuutarien Eskoa, jota hän esitti Lahden kaupunginteatterissa. Elokuvapuolella tärkein rooli on ollut elokuvassa Eläville ja kuolleille, jossa hän esitti lapsensa menettänyttä perheenisää.
– Viime vuosien rooleista on jäänyt mieleen Ikitie-elokuvan Kallonen. Se on epämiellyttävin henkilö, jota olen esittänyt, Björkman toteaa.
Hänen mielestään näyttelijät yleensä haluavat esittää mieluummin pahiksia kuin hyviksiä.
– Hyvyyden kuvaaminen on kauhean vaikeaa ja se tarvitsee aina kontrastin.

Unelmarooli Björkmanille olisi kunnon toimintasankari.
– Suomessa ei sitä lajityyppiä kuitenkaan tehdä, Björkman manaa.
Muuten hän ei haikaile erityisesti minkään roolin perään.
– Nyt kun on tullut enemmän ikää, tekee ilolla kaiken mitä tulee vastaan.
Ei kuitenkaan aivan kaikkea. Björkman päätti jo uransa alussa, ettei tee mainoksia. Hän pitää sitä ammatillisesti viimeisenä moraalisena lankana, jonka varassa voi roikkua.
– Olen tässä asiassa vanhan liiton moralisti, mutta en tuomitse niitä kollegoja, jotka tekevät mainoksia. Itselleni se on ollut valinta, joka on helpottanut elämää.
Björkman ei myöskään nauti pinnallisen huumorin tekemisestä. Hänen mielestään huumori ei ole lainkaan vähempiarvoista, mutta se ei ole hänen leipälajinsa.
– Viihteen ja taiteen eron voi kertoa kahdella lauseella: viihde auttaa unohtamaan, taide auttaa muistamaan. Itse olen mieluummin muistamisen puolella. Muistaminen on aina raskaampaa, Björkman pohtii.

Viihteen ja taiteen veitsenterällä Björkman joutui tasapainottelemaan tehdessään suursuosion saavuttanutta televisiosarja M/S Romanticia. Ruotsin-risteilylle sijoittuvassa draamakomediassa Björkman esitti maanista risteilyisäntää.
– Ihmiset lähtivät katsomaan sitä komediana ja huomasivat, että sehän viiltää jostain syvältä, Björkman kertoo tyytyväisenä.
– Pyrkimys ei ollut pelkästään viihdyttää, vaan saada myös ajattelemaan. Pidän sitä kuitenkin enemmän taiteena kuin viihteenä.
Television, elokuvien ja teatterin välillä Björkman arvostaa eniten teatteria. Hänen mielestään juuri teatterissa näyttelijä oppii näyttelemään.
– Teatterissa näyttelijä itse leikkaa materiaaliaan, hän kuvailee.
Näyttämöllä Björkman arvostaa myös live-yleisön läsnäoloa.
– Siinä on vielä niitä vanhoja ritualistisia piirteitä, joista teatteri ponnistaa ja johon se kuuluu ja tulee aina kuulumaan.
Suomalaisessa teatterissa katsojaluvut ovat noin 3,2 miljoonaa vuosittain. Se on eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellista. Björkmanin ulkomaiset kollegat ovat aina ihmeissään kuullessaan luvuista.
– He kysyvät, että käyvätkö teillä kaikki teatterissa, Björkman nauraa.
– No, melkein kaikki.

Kaikki ei ole kuitenkaan teatterissakaan hyvin. Björkman on viime aikoina huomannut sensuurin hiipineen näyttämölle.
– Ollaan ryhdytty sensuroimaan näyttämöä vallitsevien keskustelujen mukaan. Mitä saa esittää ja mitä ei? Björkman kritisoi.
– Kun aletaan sensuroida sisältä päin, se on hirveän vaarallista.
Björkman näkee, että tämän päivän sensuuri koskee perinteisempää teatteria ja vanhanaikaisempia tekstejä, joiden arvot eivät kohtaa nykypäivän arvojen kanssa.
– Sensuuri on aina liikkunut taiteessa, se tulee vain monipuolisesti eri kulmista.
Hänen mielestään näyttämö ei koskaan saisi olla rajattu ja siellä pitäisi uskaltaa olla avoin kaikelle ajattelulle, myös perinteisemmälle.

Teattereista perinteikkäin on tietysti Kansallisteatteri. Viime vuodesta lähtien Björkmanilla on ollut sinne jatkuva kiinnitys. Hautakivisopimus, niin kuin hän itse sanoo.
– Kansallisteatteri on edelleen suomalaisen teatterin kulmakivi, Björkman linjaa.
– Siellä ei tehdä kompromisseja viihteen tai kosiskelun suhteen. Kansallisteatterin alaotsikkona onkin taiteellinen teatteri.
Pysyvä kiinnitys laitosteatterissa on näyttelijälle tärkeä ja turvallinen asia.
– Näyttelijän on hyvä tukeutua vakituiseen paikkaan, jossa tehdään hyvää jälkeä.
Kääntöpuolena vakituinen kiinnitys rajoittaa muuta näyttelijän työtä, esimerkiksi televisiossa ja elokuvissa. Hautakivisopimuksella olevan onkin hyvä opetella sanomaan ei.
Kesän Hannu-Pekka Björkman viettää lomaillen ja on tietoisesti kieltäytynyt kaikista kesäprojekteista.
– Teatterissa näyttelemisessä on kaksi puolta: työviikot ovat yleensä kuusipäiväisiä, mutta toisaalta kesäloma kestää kolme ja puoli kuukautta, Björkman myhäilee.