Herra kenraali, say cheese!

Alokkaille koulutetaan jo P-kaudella lausahdus "sotilaan naama on kivestä". Puolustusvoimista halutaan antaa totinen, varteenotettava ja ammattimainen kuva siviileille. Tämä on luonnollista, onhan kuitenkin kyseessä maamme sotilaallisen voiman käyttäjä.

Puolustusvoimien valokuvaajille kuitenkin koulutetaan palveluksen alussa, että kuvattavien kuvien tulisi soittaa hyviä kelloja ulkopuoliselle katsojalle. Hyvien kellojen kilkatuksen reseptiin on monta ainesosaa: luonnollisesti varustuksen tulee olla särmää, ja kuvassa tapahtuvan asian tulee olla tehty oikein ja turvallisesti. Paras keino hyviin kelloihin kuitenkin on vielä yksinkertaisempi – hymy.

Valokuvaajan näkökulmasta hymy on puolustusvoimissa kuitenkin aika tiukassa. Puolustusvoimissa kuvataan paljon henkilökuvia ja niitä myöskin tarvitaan paljon niin sisäisessä kuin ulkoisessakin käytössä. Käytettäväksi halutaan nimenomaan hyviä kelloja soittavia kuvia, mutta pelkät ilmeettömät sotilaat eivät tätä toivetta toteuta.

Muodossa, asennossa ja minuutilla sotilaan naaman kuuluu luonnollisesti olla peruslukemilla. Eikä kukaan oleta, että sotilaalla vilkkuisi Pepsodent-hymy tetsauksen keskellä, vaan tässä tilanteessa taas "raivo", tekeminen ja asenne saa ja pitää näkyä.

Henkilökuvauksissa tämä nyrpeys ja innottomuus tulisi kuitenkin heittää roskakoriin. Kuva mököttävästä skapparista seisomassa asennossa keskellä toimistoaan ei palvele kenenkään tarkoitusperiä. Uskokaa tai älkää, kuva voi olla samaan aikaan positiivinen, asiallinen ja sotilaallinen.

Jokaikisen kuvan ei tarvitse tietenkään olla hilpeän pirtsakka; kaikenlaisille ilmeille ja tunnelmille kuvissa on käyttönsä. Usein vakava kuva onkin oikea valinta. Tärkeintä on täyttää kuvalle asetettu tavoite. Kuvaaja on aina lopulta vastuussa kuvasta ja kriteerien täyttymisestä. Täten kuvaajan täytyy olla muuntautumiskykyinen saadakseen jokaisesta tilanteesta mahdollisimman paljon irti. Kuvassa on aina kaksi osapuolta; kuvaaja ja kuvattava, ja erinomainen lopputulos vaatii molempien osapuolten sitoutumista tehtävään 110 -prosenttisesti. Kuvaaja ei voi olettaa kuvattavan olevan motivoitunut, jos kuvaaja itse on jo ihan gonahtanut.

Kokemuksen perusteella kuvattavista voi antaa pari esimerkkiä: Varusmiehet heittäytyvät kuvaustilanteisiin spontaanisti ja innolla mukaan. Lopputuloksena on täten aidon iloisia kuvia. Varuskunnissa palvelevaa aliupseeristoa kuvatessa taas usein tulee vastaan vain vihaisia murahduksia ja tuomitsevia katseita. Täten kuvat välittävät myös samaa fiilistä.

Uskon, että monen kuvattavan totisuus johtaa juurensa siihen, että he pelkäävät hymyn vilauttamisen vievän heiltä pois kaiken uskottavuuden sotilaana. Totuus kuitenkin on, ettei pieni hymy tai heittäytyminen murra varusmiehen kunnioitusta henkilöä kohtaan, vaan inhimillisyys ammattitaidon päällä vain korostaa sitä. Otetaan esimerkiksi kenraaligalleria. Puolustusvoimien korkeinta johtoa kuvastavassa kuvarivistössä lähes jokainen kenraalikunnan jäsen hymyilee, joten miksi eivät hymyilisi muutkin?

Varusmiespalvelus ei aina ole helppoa, mutta suurin osa kuitenkin myöhemmin muistelee omia intti-aikojaan lämmöllä. Tutkimusten mukaan kantahenkilökunnankin työtyytyväisyys on hyvällä tasolla. Miksi ei siis näyttäisi tätä myös ulospäin? Hymyä huuleen ja positiivinen asenne mukaan, niin saadaan puolustusvoimista jaettua hyvää kuvaa. Ja sitähän se oikeasti onkin.