Hengelliset alikersantit auttavat arkisissakin asioissa

Parolan panssariprikaatissa varusmiespappina palveleva Ilkka Korpinen ja varusmiesdiakonina palveleva Anna Viikari auttavat varusmiehiä muun muassa keskustelemalla, opettamalla ja hengellisiä tilaisuuksia pitämällä.

Varusmiespappi Ilkka Korpinen ja varusmiesdiakoni Anna Viikari palvelivat peruskoulutuskauden ja aliupseerikoulun ajan Helsingin ilmatorjuntarykmentissä. Tämän jälkeen Korpinen aloitti päätoimisena varusmiespappina ja Viikari päätyi samanaikaisesti varusmiesdiakoniksi ja ilmatorjunnan ryhmänjohtajaksi.

– Ei ole varmaan koskaan ollut sellaista yhdistelmää, että on tulenjohtaja ilmatorjunnassa ja varusmiesdiakoni samaan aikaan, Viikari miettii.

– Tulentorjuja ja piruntorjuja samassa, Korpinen sanailee.

Sekä Korpinen että Viikari ovat olleet kiinnostuneita hengellisestä toiminnasta jo pidempään ennen inttiä.

– Tulin seurakunnan toimintaan mukaan aktiivisesti rippikoulun aikana ja rippikoulun jälkeen. Sitten kiinnostuin teologiasta. Valmistuin lukiosta viime keväänä. Hain samana keväänä teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan ja pääsin sisälle, Korpinen taustoittaa.

Viikarikin on ollut melko aktiivisesti mukana seurakunnassa rippikoulusta asti. Rippikoulun jälkeen hän on ollut joka vuosi isosena. Lukiossa hän keksi haluavansa opiskella diakoniksi.

– Viime vuoden opiskelin Helsingissä sosionomi-diakoniksi. Sitä menen jatkamaan, kun täältä pääsen, Viikari suunnittelee.

Varusmiespapiksi pääsemiseen vaaditaan vähintään opiskelupaikka teologisessa tiedekunnassa. Varusmiesdiakoniksi voidaan ottaa laajemmalla opiskelupaikkavalikoimalla esimerkiksi nuoriso-ohjaajasosionomeja, diakoneja, sosionomeja ja sosiaalikasvattajia. Varusmiesdiakoneilla lisäosaamista tulee sosiaalipuolelta, mutta käytännössä molempien tehtävät ovat hyvin samanlaiset.

Viikarin ja Korpisen tehtäviin kuuluu esimerkiksi yksiköiden kierteleminen varusmiesten kanssa juttelemassa, varusmiesiltojen pitäminen ja kirkolliset tapahtumat, kuten varusmiesten tulo- ja lähtökirkot. Lisäksi he pitävät kaatuneiden huollon oppitunteja, ja sodan ajan tehtäviin kuuluu myös vainajien peseminen ja arkuttaminen.

Korpinen ja Viikari pitävät varusmiesten kanssa keskustelemista tehtävistään tärkeimpänä. Tavallisimmin he keskustelevat arkisista asioista, jotka ovat joskus monimutkaisiakin yhdistelmiä intin ja siviilielämän hankaluuksista. Hengellisiä puheenaiheita tulee vastaan enemmän kirkollisissa tilaisuuksissa. Syvällisimmät keskustelut käydään monesti ihan ohimennen kahdestaan tai kolmestaan juteltaessa. Lisäksi heille voi soittaa varusmiespappipuhelimen kautta, nimettömänäkin.

Kerran Viikari kuuli eräässä tuvassa esiintyneen kitkaa ja huonoa ilmapiiriä. Hän lähti tupaan rupattelemaan muuten vain. Kun joku oli epävarma, miten tuvassa menee, Viikari kyseli lisää. Siitä lähti oikea keskustelu, mikä tuvassa oli vialla.

– Hyvä sielunhoitaja osaa johdatella varovasti eteenpäin, Korpinen muistelee sotilaspastori Pasi Hakkaraisen opastaneen.

Yhtenä ongelmana molemmat mainitsevat, että varusmiespapeista ja -diakoneista ei tiedetä varuskunnissa kovinkaan hyvin. Kantahenkilökunta ei osaa välttämättä ohjata heidän puoleensa. Varusmiehetkään eivät välttämättä uskalla ottaa yhteyttä.

– Luulen, että ihmisillä saattaa olla paljon sellaista, että "En mä nyt viitti puhua tästä" ja "Ei tää nyt mikään kamala asia ole", Viikari miettii. Hän eläytyy moneen kertaan haastattelun aikana varusmiesten asemaan heidän mahdollisia ajatuksiaan siteeraamalla.

Korpinen alleviivaa myös, että vaikka sotilaspapit ja -diakonit ovat kristittyjä, he ovat paikalla kaikkia varten riippumatta uskontokunnasta tai siihen kuulumattomuudesta.

Hengellisen ja sotilaallisen puolen yhdistäminen armeijassa voi joskus olla vaikeaa.

– Kristinuskon valossa ei ole niin, että ihmisen pitäisi pystyä hyppäämään tarpeeksi korkealle, jotta hän olisi Jumalan edessä arvokas. Se on minulle jossain määrin ristiriidassa armeijassa edelleenkin, vaikka ei enää ihan samalla tavalla. Se skisma on olemassa varmasti lähes kaikilla sotilaspapeilla ja -diakoneillakin, Korpinen pohtii.

Viikari näkee, että puolustusvoimissa siviilielämän ongelmat pääsevät usein unohtumaan eikä niihin kiinnitetä huomiota. Tällaisissa tilanteissa pienikin kuuntelu on Viikarin ja Korpisen kokemusten mukaan ollut usein suureksi avuksi. Molemmat pitävätkin tärkeänä, että juuri puolustusvoimien kaltaisessa stressaavassa ympäristössä on hengellisen työn tekijöitä.

– Juuri täällä tarvitaan niitä ihmisiä, jotka kuuntelevat ja joille voi avautua, Viikari toteaa.