Hello Darkness My Old Friend
Kirjoittaja väsähtää joka vuosi samaan aikaan.
Tässä se taas tulee; perinteinen ja joka vuosi toistuva kaamosmasennusväsymysvalitus. Kun talvi etenee ja Aurinko päättää lyhentää työpäiväänsä, vaikeutuu varusmiesten arki entisestään.
Taivas alkaa himmenemään täällä Helsingissäkin jo kahden maissa iltapäivällä. Pohjoisemmassa aurinko on jo siihen aikaan laskenut. Taivaalta ropisee iloisesti jotakin kylmää hyytelöä ja maa litisee maiharien painuessa multaan.
Nauttikaamme.
Ruotuväen toimittajalle tilanne on kuitenkin vielä suhteellisen helppo. Vaikka kello pärähtää soimaan jo puoli kuudelta aamulla, eivät tulevan päivän fyysiset suoritteet ole kovinkaan uuvuttavia.
Toimistolla etelän talven karut olosuhteet eivät pääse varusmieheen käsiksi. Silti energiataso on tasaisesti tippunut valon vähentyessä. Kun tulee töihin, on pimeää. Kun lähtee töistä, on pimeää. Kahvia kuluu suorastaan hälyttäviä määriä.
Tilanne on kuitenkin paljon kurjempi esimerkiksi johtajakoulutuksessa olevilla varusmiehillä. Puolen tunnin ekstralepo itseeni verrattuna tuskin kauheasti lohduttaa, kun heti noustuaan pitää lähteä lenkille ja tetsaamaan.
Maassa rymytessä varusteet kastuvat puolentoista minuutin sisällä. Suojalasit kaivetaan repusta, kun aiemmin mainittu mainittu hyytelö iskeytyy silmiin. Mitään ei näy. Tarvitsisi tuulilasinpyyhkimet.
Päivän touhuttuaan tämä varusmiestä muistuttava märkä rätti kiipeää punkkaansa, noustakseen taas kahdeksan tunnin päästä ylös.
Kannustankin kaikkia varusmiehiä käyttämään hiljaisuuden ajan nukkumiseen. Kännykän räpläys tai Aku Ankka -lehdet eivät auta yhtään siinä vaiheessa, kun käytävällä kajahtaa tuttu huuto:
– Komppaniassa herätyyyys! Äijä ovelle!
