”Peruskoulu-uudistus oli toinen sotani”

– Vietin nimipäiviäni, kun talvisota 30.11.1939 alkoi. Se oli surullinen ja järkyttävä päivä, joka on piirtynyt mieleeni ikävänä muistona. Uutisen kuulin, kun olin isäni kanssa kuivikesammalen hakumatkalla, Henttonen kertoo.

Ennen tätä Henttosen oli täytynyt keskeyttää Sortavalan seminaarissa elokuussa 1939 aloittamansa opinnot, armeija kun tarvitsi koulun tilat käyttöönsä lokakuun kymmenes päivä.

Henttonen pystyi kuitenkin sodan lomassa opiskelemaan ja välirauhan aikana sai suoritettua kokonaisen vuosikurssin.

– Valmistuin kansakoulun opettajaksi vuonna 1946 ja toimin opettajajana aina vuoteen 1953. Sen jälkeen siirryin Opettajain Lehden päätoimittajaksi. Lehden nimi vaihtui myöhemmin Opettajaksi. Toimessa vierähti 31 vuotta.

Kesällä 1944 käytiin Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevia taisteluja. Henttonen oli tuolloin vasta 22-vuotias, mutta silti jo sodan veteraani palvellessaan 4. rajajääkäripataljoonassa Syvärin takana ja osallistuessaan raskaisiin viivytystaisteluihin Syväriltä Salmiin.

– Sotatoimiin lähdin jo seitsentoistakesäisenä suojeluskuntapoikana. Olimme joukkueena sotilaiden tukena niin Summan taisteluissa kuin Äyräpäässä.

– 13. maaliskuuta sain kuulla ilouutisen, oli tullut rauha. Ilo vaihtui hetkessä järkytykseen, kun kuulin raskaat rauhanehdot, joiden myötä kotitilamme jäi viholliselle, Henttonen toteaa.

Jatkosodan loppumainingit kesällä 1944 olivat myös raskaat Antin kotiväelle, joka oli päässyt palaamaan takaisin talvisodan aikaiselta evakkotaipaleeltaan Karjalaan Andreaan syksyllä 1941.

– Vanhempani olivat kirkossa naapurin isännän hautajaisissa, kun kirkkoon saapunut sotilaslähetti antoi määräyksen, että pitäjä on tyhjennettävä kymmenessä tunnissa, Henttonen kertoo.

Jumalanpalvelus loppui kuin seinään ja väki ryhtyi kokoamaan kiireen vilkkaa karjojaan ja tavaroitaan pitkälle tuntemattomalle evakkotaipaleelleen.

Henttosen taistelut eivät rajoittuneet vain talvi- ja jatkosotaan. Hän toteaa pienoinen pilke silmäkulmassaan, että mittelöt alkoivat uudestaan peruskoulu-uudistuksen myötä, jonka yhtenä pioneereista hänet tunnetaan.

– Uudistuksen ideana oli saada kaikille asuinpaikasta ja varallisuudesta huolimatta tasavertainen mahdollisuuden päästä koulutukseen. Minä itsekään en ole käynyt päivääkään oppikoulua, Henttonen mainitsee.

Uudistuksen kohdatessa yllättävän vahvaa ja pitkäkestoista vastusta Henttosen aseena toimi Opettaja-lehti.

– Jopa niin, että minua ryhdyttiin vastustajien puolelta nimittelemään peruskoulu-Hönttöseksi. Tiesin olevani oikealla asialla, enkä välittänyt tästä matalamielisyydestä.

Hankkeelle oli kuitenkin puolestapuhujia aina kouluhallituksen pääjohtajaa, peruskoulun isähahmoa, Reino Oittista ja opetusministeri Jaakko Itälää myöten. Kovan poliittisen väännön ja taistelun jälkeen uudistus hyväksyttiin eduskunnassa ja vuonna 1977 Helsingin alueen siirtyessä viimeisenä järjestelmään.

– Nykyisin kukaan ei enää kyseenalaista peruskoulua. Uudistukseen aikoinaan torjuvasti suhtautunut Helsingin Sanomatkin kirjoitti joulukuussa 2013, että se on ollut yhteiskuntamme sodanjälkeisten vuosikymmenien yksi tärkeimmistä uudistuksista, Henttonen iloitsee.

Hän pohtii kuitenkin, että arvostavatko nykyiset koululaiset ja heidän vanhempansa riittävästi ilmaista koulunkäynti ja kouluruokailua, joka on koko maailmaa ajatellen ainutlaatuista.

Vuonna 1954 Henttosen luokse saapui Opintorahayhdistysten tuen yliasiamies Pentti K. Vilppula pidelleen pientä valkeaa kuvanveistäjä Niemisen muotoilemaa hymypoikaveistosta kädessään.

– Hän kysyi minulta, voisiko Opettajain Lehti markkinoida veistosta palkinnoksi koululaisten erilaisiin kilpailuihin. Tunsin kovasti sympatiaa patsasta kohtaan, se kun vielä muistutti omaa, kolmen vanhaa Heikki-poikaani.

Henttonen mietti hetkisen sanoen nuorukaiselle, että mitäpä jos tehtäisiin patsaalle aivan oma "Hyvän toveruuden -kilpailu" jonka taustalla oli jo talvi- ja jatkosodasta peritty ajatus "kaveria ei jätetä".

– Näin hymypatsasperinne sai alkunsa, ja ensimmäinen jaettiin vuonna 1954 ja seuraavana vuonna tytötkin saivat omansa. Patsaan saaja valitaan oppilasäänestyksellä, ja opettajat eivät saa siihen puuttua. Perinne jatkuu yhä, Henttonen toteaa.

Nykyään hymypatsas on suositumpi kuin koskaan, ja sen saa liki kahdeksantuhatta alakoululaista vuosittain.

– Voisikohan "Hyvän toveruuden kilvan" jollakin lailla myös nykyaikaistaa auttamaan koulumaailmaa tämän päivän ongelmissa, Henttonen pohtii.

Vaikka sotaveteraanin omasta nuoruudesta hupeni neljä vuotta asepalveluksessa, josta kaksi ja puoli vuotta rintamatehtävissä, ei hän tunne asiasta katkeruutta. Hän kokee tehneensä velvollisuutensa. Katkeruutta sen sijaan aiheutti sukutilan menetys.

– Ennen talvisodan evakkoon lähtöä, katselin lipputankoamme ja juoksin hakemaan liiteristä pokasahan. Suuren tunnekuohun vallassa sahasin sen poikki pilkkoen vielä osiksi, ettei siihen pääse venäläinen lippuaan nostamaan.

Nuokin ajat ovat nyt takana päin ja pahimmat tunnekuohut jo laantuneet. Muutenkin 95-vuotiaan sotaveteraanin tahti ja askel on hidastunut – tosin ei aivan omasta tahdostaan.

– Kaatusin viime vuonna murtaen reisiluuni. Se paikattiin titaanilevyllä ja seitsemällätoista ruuvinaulalla. Vieläkään en pysty kävelemään kuin lyhyitä matkoja kerrallaan. Täytynee alkaa hiljentää tahtia ja karsimaan menoja, monissa eri luottamustehtävissä toiminut opetusneuvos toteaa pieni pilke silmäkulmassaan.