Asento, nyt loppuu elo rento!

Espoon Matinkylän bussiterminaalissa laiturin 10 lähettyvillä norkoilee useita ympärilleen pälyileviä nuoria täyteen pakatut reput selässään. Suurin osa näyttää valinneen vuoden alkajaisiksi hieman lyhyemmän hiustyylin. Kello lähestyy puoltapäivää, mutta bussin lähtöön on vielä sen verran aikaa, että suuntaan maihinnousukenkäni laiturin vieressä olevaan kahvilaan nauttimaan Cafe Americanon. Kun saavun takaisin laiturille, on hermostuneen joukon koko vähintään tuplaantunut.

Bussi saapuu ja väki alkaa siirtyä sisään. Istahdamme Ruotuväen valokuvaajan, kaartinjääkäri Antti Virtasen kanssa linjurin etuosassa sijaitseville neljän hengen paikoille ja hän tokaisee hymyillen:

– Muistan tuon fiiliksen kuin eilisen. Kyllä vähemmästäkin syttyy!

Kyseessä on HSL:n bussi 173Z, jonka päätepysäkki on Upinniemi. Olemme matkalla Rannikkoprikaatiin seuraamaan erityistä päivää: tänään vuosikymmenen ensimmäisten alokkaiden on määrä astua varusmiespalvelukseen. Yhteensä noin 12 000 henkilöä aloittaa palveluksensa eri puolilla Suomea, Upinniemeen heitä on tulossa vajaa tuhat.

Pysähdyttyään Kirkkonummen juna-asemalla, 173Z on jo niin täynnä, että osa matkustajista joutuu seisomaan käytävällä. Tunnelma bussissa on odottavan hiljainen. Jännityksen, turhautuneisuuden, toiveikkuuden ja epätietoisuuden vallitessa saavumme Rannikkoprikaatin porteille. Siellä reipas, selvästi myös TJ-laskurinsa lukemasta tietoinen sotilaspoliisi astuu etuovesta sisään.

– Kaikki, ketkä ovat tulossa ensimmäistä kertaa palvelukseen, ulos bussista! hän komentaa. Jäämme Virtasen kanssa hetkeksi kaksin.

Kasarmialueella astumme ulos bussista. Sää ei todellakaan ole kuin morsian, se on pikemminkin kuin suihkurusketuksesta yliannostuksen saanut Seiska-julkkis kahden Kanarialla vietetyn viikon jälkeen. Vettä tihuttaa taivaalta ja jääkylmä merituuli puhaltaa. Hetken mietin, mahtaako kyseessä olla jo kuuluisa Haminan tuuli. Ehkei kuitenkaan, kokelaiden saapumiseen on vielä monta viikkoa.

Rannikkoprikaatin kasarmirivistössä sijaitsevan huoltokomppanian edessä meitä vastaan tulee vihreällä pakettiautolla sotilaspoliisi, korpraali Max Ekman. Hän on koko päivän kuljettamassa alokkaita portilta yksiköihin ilmoittautumaan. Hänen kyydissään pääsemme Upinniemen varusvarastolle, jossa alokkaille jaetaan heidän ensimmäiset varusteensa. Nyt alokkaat saavat takit, kengät ja muut perustarvikkeet. Varustaminen vaikuttaa sujuvan rauhallisen mallikkaasti.

Varusvarastolta suuntaamme takaisin huoltokomppaniaan, jossa tuoreet alikersantit ovat parhaillaan ottamassa alokkaita vastaan ja osoittamassa heitä tupiin.

– Ensimmäiset hetket varusmiesjohtajana ovat menneet hyvin, suuremmilta hämmennyksiltä ollaan toistaiseksi vältytty. Odotan johtajakautta innolla, alikersantti Tapio Back kommentoi.

Kun kuuntelen alokkaiden takeltelua heidän ilmoittautuessaan yksikköön, päädyn väistämättä muistelemaan omaa ensimmäistä päivääni armeijassa. Muistan tarkasti, kuinka astelin Rannikkoprikaatin aliupseerikoulun rakennuksen alakertaan täsmälleen samanlaisin askelmerkein.

Huoltokomppaniasta siirrymme seinän toisella puolella alokaskauden ajan majoittuvaan meritiedustelukomppaniaan, jossa samanlaiset toimenpiteet ovat käynnissä. Paikalla on jo muutamia alokkaita, jotka ovat ehtineet käydä hakemassa varusvarastolta valtion vihreät vaatteet niskaansa. Yksi heistä on alokas Roni Ravantti.

– En oikein tiedä vielä, mitä kaikkea armeija-ajalta pitäisi odottaa. Haluaisin oppia sotimiseen liittyviä asioita, kuten taktiikkaa, jonka lisäksi haluaisin parantaa ryhmätyötaitojani. Aamuheräämisen uskon olevan ainakin alkuun vaikeaa, hän pohtii.

Samalla visiitillä saamme kuulla, mitä meritiedustelukomppanian alikersantti Casimir Engblom ajattelee edessä olevasta johtajakaudesta.

– Nyt kun uudet alokkaat tulevat, pääsen vihdoin hyödyntämään aliupseerikoulussa opittuja asioita käytännössä. Alokkaiden johtaminen on kuitenkin eri asia kuin vertaisjohtaminen, Engblom vastaa.

Meritiedustelukomppania jää taakse, kun astelemme viereiseen rakennukseen, Rannikkoprikaatin aliupseerikouluun, missä viestikomppania majoittuu. Aliupseerikoulun leveät, vahalattiaiset käytävät ja kelmeät loisteputkilamput vain vahvistavat takaumia ensimmäisestä päivästäni armeijassa.

Vanhassa kunnon viestikomppaniassa pääsemme tapaamaan myös naisten vapaaehtoisen asepalveluksen tänään aloittaneen alokkaan.

– Koen, että yhtä lailla minunkin velvollisuuteni on laittaa panokseni maamme puolustukseen, jos se on miehillekin pakollista. Näen sen ihan tasa-arvoisena asiana, alokas Julia Piipari selostaa.

Piipari suhtautuu palveluksen alkamiseen avoimin mielin.

– Uskon, että varusmiespalvelus kasvattaa ihmisen luonnetta. Täällä oppii myös teknisiä taitoja, mitä ei pääse siviilissä opettelemaan, esimerkiksi aseen purkaminen ja kasaaminen, hän pui palveluksen hyötyjä.

Haastattelukiertueen jälkeen suuntaamme varuskunta-alueen toiselle puolelle, varuskuntaravintola Ankkuriin syömään päivällistä. Tarjolla on lihakeittoa ruisleivän ja marjarahkan kera. Monen kuukauden tauon jälkeen muonituskeskuksessa nautittu ateria yllättää kaltaiseni lounasravintoloiden lihottaman laiskanpulskean toimistohiiren positiivisesti: täällähän on tarjolla hyvää ruokaa!

Tasapainoisen aterian jälkeen teemme vielä kerran paluun rikospaikalle. Nyt suurin osa alokkaista on jo saanut kurkkusalaattia muistuttavat maastopuvut ylleen. Seuraavana ohjelmanumerona vuorossa on kaapin sisustaminen muistuttamaan tupa-, kaappi- ja siisteystarkastusten edellyttämää tarkkaa järjestystä. Myös meritiedustelukomppanian alokkaat Sakari Tapaninen ja Tuomas Saikkonen ovat vetäneet puolustusvoimien virtaviivaiset siniset Asicsit jalkaansa ja kääntäneet takkiensa kaulukset kuin vanhat upseerit konsanaan.

– Armeijaan saapuminen on sujunut tähän asti oikein jouhevasti. Olen valmis käärimään hihat ja suorittamaan varusmiespalveluksen asiaankuuluvalla vakavuudella, Tapaninen painottaa.

– Täällä saa laadukasta kokemusta tiimissä toimimisesta ja pääsee kehittämään omaa paineen- ja stressinsietokykyään, Saikkonen täydentää.

Seuraamme vielä, kuinka alikersantti opettaa yhdelle tuvalle punkanteon ABC:n, jonka jälkeen siirrymme alokkaattomaaseen kuljetuskomppaniaan käymään läpi päivän tapahtumia ja valmistautumaan yöpuulle menoon.

Seuraavana yönä nukun levottomimmat uneni sitten viime vuosikymmenen. Ensimmäisen kolmen nukkumani tunnin aikana herään yhtä monta kertaa, eikä pyörimisestäni meinaa tulla loppua millään.

Mieleeni juolahtaa yön pimeinä tunteina, että tämähän onkin oiva toisinto ensimmäisestä armeijassa viettämästäni yöstä. Herätyskellon sointi puoli kuudelta herättää varsin hehkeitä tuntemuksia ympäri kehoa. Vedämme ripeästi vaatteet niskaan ja kompuroimme kohti huoltokomppaniaa seuraamaan sitä kaikkein pyhintä: alokkaiden ensimmäistä aamuherätystä!

Kun minuuttiviisari värähtää kello kuuden merkiksi, kajahtaa päivystäjän kurkusta huuto, joka kesyttäisi villeimmänkin tiikerin:

– KOMPPANIASSA HERÄTYYS!

Kyseisen karjahduksen jälkeen seuraava ohjeistus kuulostaa lähinnä sänkyyn tuodulta aamiaiselta:

– Ovet auki, valot päälle, kaikki taistelijat ylös punkista!

Kävelen pitkin kasarmin käytäviä ja seuraan, miten alokkaiden ensimmäinen aamu sujuu. Ulkopuolisen silmään tuoreiden sotureiden tuntemukset eivät välity satunnaista säntäilyä ja väärinpäin puettuja vaatteita lukuunottamatta oikein mitenkään.

Aamuherätystä aikamme ihmeteltyämme lähdemme nauttimaan aamiaista, jonka jälkeen on aika toivottaa hyvästit Upinniemen myrskyisille rannoille ainakin hetkeksi. Kun astun hissistä takaisin Pääesikunnan viestintäosaston tiloihin, voin vain olla kiitollinen, että toimistossa paistaa aina aurinko.

Kiitos Rannikkoprikaati!