Soittaminen on aliarvostettua. Sen hienoudet ymmärtää vasta, kun kasvokkaiset tapaamiset eivät ole mahdollisia. Näin on esimerkiksi varusmiespalveluksessa.
Maailma on täynnä tekstimuotoista viestinvaihtoa. Viime vuonna maailmassa lähetettiin noin 100 miljardia Whatsapp-viestiä (Iltalehti 3.11.2020). Tekstailu on niin helppoa, että helposti unohdan puhelimen olleen alun perin soittamista varten.
Paitsi intissä.
Täällä olen huomannut, että lyhyiden tekstien vaihtaminen ei korvaa aitoa ääneen puhuttua vuorovaikutusta. Kun vietän neljä viikkoa erossa perheenjäsenistäni ja ystävistäni, välillä pitää päästä soittamaan – kuulemaan ääni, olemaan läsnä.
Aikoinaan operaattorit ja laitevalmistajat luulivat, että puhelut tulevat aina olemaan tärkeintä puhelimissa. "Miksi kukaan lähettäisi tekstiviestin, jos voi soittaa?" ajateltiin.
Tekstaaminen kuitenkin löi läpi ja siihen on syynsä. Tekstata voi missä vain, milloin vain ja se vie parhaimmillaan vain sekunteja. Siihen ei tarvitse rauhallista tilaa eikä sillä häiritse muita samassa tilassa olevia. Viestinvaihtoon on ainakin minulla matalampi kynnys, koska se ei vaadi niin suurta omistautumista. Sen sijaan puheluissa keskustelu on ainut vuorovaikutuksen muoto ja se vaatii keskittymistä.
Asioiden hoitaminen tekstaillen on kätevää, ja siitä on tullut minulle luonnollisin keino pitää yhteyttä läheisiini. Tavallisessa arjessa se myös täyttää helposti sosiaalisuuden tarpeeni, eikä sosiaalisiin suhteisiin tule oikeasti panostettua tarpeeksi.
Varusmiespalveluksessa asia on toisin. Oivalsin pikku hiljaa, että puheluissa panostan ja hoidan paljon enemmän sosiaalisia suhteitani. Aluksi silti vain tekstailin, sillä soittaminen oli minulle vierasta. Siinä on kuitenkin runsaasti etuja verrattuna viestittelyyn.
Kun puhelulinja on auki, kaikki kynnykset ovat kadonneet. Juttelu on huomattavasti välittömämpää kuin viestitellessä. Voi puhua kaikesta turhasta ja viettää aikaa.
Puhelun vuorovaikutuksen rajoittuminen keskusteluun mahdollistaa myös syvälliset ja läheiset keskustelut. Ei ole yhteisiä ympäristön häiritseviä ärsykkeitä, joihin keskustelukumppaneiden huomio voisi tempautua. Televisiosta tai radiosta ei kuulu nerokasta mainosta, kappaletta tai ohjelmaa, jonne keskustelun voisi siirtää. Viihteen kuluttaminen yhdessä on mainio ajanviettotapa, mutta se usein estää keskustelun – tutustumisen toisen ajatuksiin, mikä on silloin tällöin paikallaan.
Jos uskaltaa avata videoyhteyden, tilanne suorastaan räjähtää. On käsittämätöntä huomata, kuinka paljon sanattomista viesteistä saa kohtaamiseen lisää. Kuuntelu on helpompaa, kun keskittyminen pysyy paremmin kasassa ja toisen puhetta voi tukea avaamatta suutaan ja keskeyttämättä toista.
Haastan muutkin tarttumaan luuriin ja soittamaan. Se voi tuntua nykyisessä tekstaavassa maailmanajassa oudolta, mutta toimeen tarttumisen jälkeen siitä saa todella paljon irti.
