“Tulkaa vain sisälle. Hetkinen, niin laitan huulipunaa”, kuuluu oven avautuessa.
Aira Samulinin, 93, kotona vieraat saavat ensimmäiseksi kanelipullat ja kahvit. Olemme tulleet keskustelemaan Vuoden Lotta -tunnustuksesta, joka on Samulinista tuntunut hyvälle.
– Erityisesti tunnen kiitollisuutta äitini lottatyötä kohtaan, osaltaan palkinto kuuluu myös hänelle.
Samulin sisäisti lotta- ja sotilaselämää syntymästään asti. Samulinin isä työskenteli rajalla vääpelinä ja hänen äitinsä perusti rajaseudulle lottajärjestön aina, kun isälle tuli siirto. Täten oli luontevaa, että Samulinista tuli jo varhain pikkulotta.
– Äidiltäni sain lottakasvatuksen, joka opetti kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Olin vähän liikaakin kunnollinen ja kympin tyttö, Samulin naurahtaa.
Pikkulotissa Samulin kertoo oppineensa monenlaisia taitoja, kuten erilaisten varusteiden huoltamista, ruuanlaittoa sekä kääreiden sitomista.
– Lisäksi kuljin ompeluilloissa ja esiinnyin lottien hyväntekeväisyystapahtumissa. Lapsuudesta muistan, että usein pelättiin sotaa. Sitten se alkoikin, Samulin muistelee.
Samulinin perhe asui rajalla, missä “yhteen aikaan lähin naapuri oli vihollinen”. Kun talvisota syttyi, Samulinin perhe ehti sattuman kautta täpärästi viimeiseen evakuointijunaan.
– Juna oli ollut lähdössä jo monta tuntia, mutta odotti tykistökeskityksen vuoksi vielä asemalla. Suomenhevosella liikkeellä ollut sotilas antoi meille kyydin reellä ja mukaan otettiin vain sen verran mitä jaksoimme kantaa, Samulin kertoo.
– Ehdittiin. Sinä aikana vihollinen eteni ja poltti tieltään myös meidän kodin. Se oli tulimeri.
Välirauhan jälkeen jatkosodan alkaessa perhe oli jälleen rajalla, mutta tällä kertaa puhelinyhteydellä varustettuna, joten tieto mahdollisesta evakuoimisesta tulisi ajoissa. Rintama ei ollut kaukana, joten Samulin tutustui useisiin sotilaisiin, etenkin niihin jotka toimivat hänen isänsä johtamassa joukkueessa. Heille hän pikkulottana muun muassa jakoi ruokaa.
– Taistelujen jälkeen saimme aina soiton kotiin, että isä oli kunnossa ja hän usein tuli piipahtamaan kotona niiden välissä.
Jälleen eräiden suurten taistelujen jälkeen perhe odotti soittoa. Sitä ei kuulunut, joten Samulin ja hänen äitinsä pukeutuivat lotta-asuihin ja lähtivät etsimään. He löysivät isän kaatuneena tarkka-ampujan luotiin.
– Ammunta oli edelleen käynnissä, joten oli niin kova kiire, ettei ehtinyt itkemään. Veimme isän ja muut kaatuneet joukkuelaiset suojaan, Samulin kertoo.
– Viikkoa myöhemmin pidimme isälle hautajaiset Helsingissä.
Vuoden Lotta -tunnustuksessa mainitaan Samulinin elämänilo ja myönteisyys. Nämä piirteet ovat hioutuneet oman elämän vaikeiden kokemusten myötä. Isänsä suhteen hän ei ole tuntenut katkeruutta.
– Kun pojat löysivät isän – joka oli sotilaiden keskuudessa arvostettu – rintamalta, he puhuivat kostosta. Teki mieli sanoa, että älkää sanoko ja ajatelko noin. Se on vaarallista lähteä kostamaan, Samulin avaa.
– Ajattelin, että tarkka-ampuja, joka osui isään, niin jos tilanne olisi ollut toisinpäin, isä olisi ampunut hänet. Silläkin miehellä olisi saattanut olla lapsia. En ole koskaan tuntenut vihamielisyyttä.
Helsingissä Samulin työskenteli lotta- ja suojeluskuntapiirin kansliassa apulaisena ja 17-vuotiaana hän aloitti Päämajan lääkintäosaston toimistossa.
– Tein myös erilaisia esiintymisiä esimerkiksi haavoittuneille. Kun tanssi oli sodan aikana kielletty, steppasin. Myös sokeutuneille, sillä he kuulivat askeleet.
Syksyllä 1944 lottajärjestö lakkautettiin Moskovan välirauhansopimuksen nojalla. Väestömäärään suhteutettuna lottajärjestö oli maailman suurin vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö.
Aira Samulinin elämänilo on perua vaikeista elämänkokemuksista.
Vuoden Lotta -tunnustuksessa korostetaan myös Samulinin aktiivista liikunta-, mielenterveys- sekä nuoriso- ja vanhustyötä läpi elämän. Liikunnan ja tanssin ilosanoma levisi 1980-luvulla ympäri Suomen varuskuntia.
– Kasvoin sotilaiden keskellä ja olen soturi luonteeltani. Olisin mennyt inttiin, jos siihen olisi silloin ollut mahdollisuus, Samulin virnistää.
– Kun minulle tuli aikanaan kenttäharmaita ikävä, otin yhteyttä Puolustusvoimiin ja ehdotin, jos järjestäisin varuskuntiin tanssikiertueita. Siihen suostuttiin.
Puolustusvoimien järjestäessä kuljetuksen, majoituksen ja ruokailun ja Samulinin maksaessa tekniikan ja esiintyjät, järjestettiin tanssikilpailuja varusmiehille useamman vuoden ajan 80-luvulla.
– Joka vuosi kiersimme myös samat paikat, sillä sotilaat olivat aina uusia saapumiserien vaihtuessa. Minulla oli niin mahtavat palkinnot, että viimeisetkin innostuivat, Samulin riemastuu.
– Monesti eri joukko-osastot kilpailivat toisiaan vastaan. Tanssilaji oli master mover, eli tehtävänä oli kuunnella musiikkia ja antaa palaa. Ei tarvinnut keskittyä siihen mitä tekee, vaan siihen miltä tuntuu.
Samulin kertoo kuinka on jälkikäteen monilta osallistujilta kuullut, että tanssipäivä oli koko intin paras ilta.
– Se vaati heittäytymistä, eli juuri sitä, mitä elämässä pitääkin tehdä.
1980-luvulla varusmiehet ottivat mittaa tanssitaidoistaan.
Poikkeusoloajat Samulin on viettänyt kotonaan. Hän on harmitellut ihmisten asennetta koronavirukseen ja vertaa sitä osittain menneisyyden sotatilaan.
– Vihollinen on nyt korona ja se keksii uusia keinoja aina muuntuessaan. Ei tämä ole mitään lällärikamaa.
Terveyteen liittyy hänen terveisensä myös nykypäivän varusmiehille. Monesti häneltä kysytään hyvän kunnon ja pitkän iän salaisuutta. Siihen liittyy muun muassa ruokavalio ja runsas uni.
– Lisäksi se, että löytää liikuntamuodon, joka on mieleinen. Huomasin intissäkin, että jumankauta pojathan tanssii. Liike, rytmi ja musiikki on parasta aivolääkettä ja jumppaa.
Samulin myös naureskelee, että yksi selitys hänen kuntoonsa voi olla myös raittius. Ainakin vanhoille päiville asti.
– Sanon aina nuorille, että pysyn terveenä, koska aloitin ryyppäämisen vasta 80-vuotiaana, Samulin nauraa ja jatkaa.
– Täytän 94 vuotta helmikuun lopussa ja on todella kivaa elää. Vanhana tuntee ja tietää mitä elämä tuo tullessaan. Silloin voi elää kuin viimeistä päivää.
