Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Tervetuloa Vihtiin!

Vallankumous itää vihtiläisissä metsästysmajoissa. Kun vaiennettu kansanosa pyristelee irti kahleistaan, ei ryöpytykseltä säästy kukaan.

Metsässä ei näy mitään, mutta ääniä kuuluu. Pienen erämajan ikkunasta kajastaa hehkulampun heikko valo. Kaukaa kantautuu kiväärin laukauksia. Niitä seuraa hiljaisuus, sitten katkeilevien oksien rapina raskaiden saappaiden alla.

Kolme hahmoa lähestyy. Miehet ovat kaataneet hirven. He astuvat sisään majaan. Hirsiseinien sisällä tuoksuu vanhoilta valokuvilta ja maaseudun rauhalta. Mökissä on suomalaisen miehen hyvä olla, siellä sielu lepää. Miehet istuutuvat. He kaatavat laseihin konjakkia ja laittavat takkaan tulen. 

– Tervetuloa Vihtiin! Metsä on ollut meille suopea. Malja Nyyrikille, Sami, mökin omistaja, lausuu ja kohottaa lasinsa. 

– Nyyrikille! kaksi muuta toistavat. 

Miehet ottavat hörpyt ja vilkuilevat toisiaan tyytyväisinä. Ilmassa on ylpeyttä, täyttymystä. Nyt on aika nauttia metsän antimista. Ilta ei kuitenkaan vielä ole ohi, ei läheskään. Vielä on paljon, mitä on käytävä läpi. 

Mökille ei ole tultu jauhamaan jonninjoutavia. Niin ei ole tapana. Kun muodollisuudet on hoidettu, on aika nostaa kissa pöydälle. On aika puhua peloista. On aika puhua yhteiskuntamme synkimmistä kipupisteistä – sellaisista, joista lasten läsnäollessa puhutaan kuiskaten. 

Aloitetaan perusasioista. Mikään ei ole kuten ennen, ja sehän tässä kismittää. Nykyään elämä on liian helppoa. Maan tulevaisuus pelottaa, totta kai. Kalteva pinta on jyrkkä ja viettää koko ajan enemmän alaspäin. Rotko näkyy jo. Pian se nielee maan kaikkine rakennuksineen, jättää jäljelle pelkkää hattaraa ja sateenkaaria. Vähemmästäkin sitä säikähtää. 

Metsästysmajalla näitä skenaarioita on pyöritelty jo kauan. Vuonna 1995 naiset saivat oikeuden hakeutua asepalvelukseen. Erämaan miehelle se oli kutsu aseisiin. Viimeiseen linnakkeeseen oli hyökätty. Peliä ei kuitenkaan onneksi ole pelattu. On vielä muutamia metsästysmajoja ympäri Suomen korpia – pelastuneiden siirtokuntia maailmanlopun jättömaalla. 

Ne ovat niitä paikkoja, joista vallankumous laukaistaisiin. Sellaisen tarpeessa nimittäin ollaan. Uutisissa kerrottiin, että yhä useampi nuori valitsee siviilipalveluksen ja sitäkin useampi vapautetaan palveluksesta terveydellisistä syistä. Cooperin testiäkään ei jakseta enää juosta. Simputtaa ei saa, ja armeija tuottaa pelkkiä vellihousuja. Räpeltävät puhelimiaan siellä eivätkä edes marssi kunnolla. Näin ei ole hyvä. Jos vihollinen tulee, menee isoisiemme vuodattama veri hukkaan. Sen emme voi antaa tapahtua. 

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Vihollinen ei voi hyökätä, jos me ehdimme ensin. Syytä epätoivoon ei ole. On vain oltava tarkkana. Sooloilla ei saa. Pitää edetä harkitusti ja vaivihkaa, niin, etteivät pahat voimat havaitse uhkaa ennen kuin on liian myöhäistä. Se opetettiin intissä, Mikko muistaa. Itseensä miehillä on vahva luotto. He uskovat, että ennen pitkää valo ottaa niskalenkin pimeydestä. Lopussa hyvä voittaa. 

He ovat laatineet suunnitelman. On vain painettava liipaisinta. He keräisivät yhteiskuntamme unohtamat matkaansa ja marssisivat kera soihtujen ja heinähankojen Helsinkiin. Viikon sisällä hallitus kaatuu. Alkaa uuden maailmanjärjestyksen aika. Hannusta tehtäisiin kuningas, se on selvä. Hannu on reservin sotilasmestari, kovissa paikoissa koulittu mies. Hannulla on maalaisjärkeä. Se on tästä maailmasta kadonnut jo kauan sitten. 

Enää puuttuvat liittolaiset, mutta niitähän löytyy. Miehet kiertävät kaukaiset kylät ja kutsuvat niiden asukkaat joukkoonsa. Onhan oltava, että joku jakaa heidän huolensa. Varusmiesten uusien punkkien vierillä möllöttävät pistorasiat ja yöpöydät ahdistavat varmasti muitakin. Sen näkee jo Ilta-Sanomien kommenttiosiostakin. Siellä on sadoittain samanmielisiä. Se antaa toivoa. Metsästysmajan miehet eivät ole yksin, siitä he ovat varmoja. He voivat jo kuvitella kaaoksessa liekehtivän pääkaupungin, jossa vihainen väkijoukko tekee tuhojaan. 

Aamun sarastaessa suuret suunnitelmat kuitenkin unohtuvat. Arki alkaa muistua mieleen. Elämä on jälleen koneöljyä ja kauppakasseja, ruohonleikkuuta ja puheradion taajuuksien etsimistä. Miehet suuntaavat kohti huoltoaseman raastepöytää. Autossa on hiljaista – mitä nyt joku välillä päivittelee, kuinka vihaisena vaimo taas kotona odottaisikaan. Hirvi on takakontissa. Vallankumousta ei tullut tänäänkään, mutta Facebookissa saavat tulevat isänmaan toivot kuulla taas kunniansa, se on varma se. Miehet sopivat, että ensi syksynä tavataan jälleen, samalla porukalla. Silloin hirviä kaadetaan kaksi.