Tässä ja nyt

Varusmiespalvelustani on kulunut vasta noin kolmisen kuukautta, mutta jo tämä aika on opettanut itselleni paljon. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ampunut rynnäkkökiväärillä, tetsannut ja särmännyt varusteita sekä punkkaa. Alikersanteilta ja tupakavereiltani olen oppinut päivittäin uutta.

Varusmiespalveluksen aikana on herännyt seuraavanlaisia tuntemuksia: väsyttää, on kylmä, kireä nuttura saa aikaan päänsäryn ja ajatus harhailee aivan muualla kuin olennaisessa. Rehellisesti sanottuna olen useana päivänä ajatellut, että "enää pari tuntia niin täältä metsästä pääsee pois". Toisaalta juuri näiden tuntemusten myötä olen muistanut taas erään tärkeän asian, nimittäin hetkessä elämisen tärkeyden.

Ennen kaikkea varusmiespalvelus on opettanut pysähtymistä hetkeen sekä keskittymiskykyä. Oiva esimerkki tästä onkin se, kun vaatteet on vaihdettava viidessä minuutissa tai annettu ohjeistus muutetaan viime hetkellä. Tällöin ei edes ehdi miettiä mitään, vaan on vain toimittava ohjeiden mukaisesti mahdollisimman nopeasti. Varusmiespalvelus onkin ottanut itseltäni pois tietynlaista haaveilua ja hitautta, mikä on vain hyvä asia. Myös keskittymiskykyyn olennaisesti vaikuttavan älypuhelimen käyttö on vähentynyt huomattavasti palveluksen aikana.

Erityisesti ampumaradalla saa ajatukset hyvin muualle, kun on keskityttävä itse ampumasuoritukseen. Edessä näkyy kuvitteellinen vihollinen, joka on tuhottava. Vihollinen voi olla myös ilmassa, sivulla tai takana. Putkinäkö on rikottava, ja ympäristöstä on oltava tietoinen. On siis oltava jatkuvasti valppaana.

Varusmiespalveluksessa ammuntojen ohella muutkin mukavat asiat ovat hellittäneet hermojani ja stressiäni. Kortin pelaaminen tupakavereiden kanssa, päivän lehtien lukeminen Ruotuväen toimituksessa sekä suosikkisarjan katsominen iltavapaalla on hetkeksi saanut unohtamaan paremman huomisen odottelun.

Keskeneräiset työtehtävät pyörivät paljon mielessä, ja lomapäivien koittamista mietimme ruotuväkeläisten kanssa harva se hetki. Varusmiespalveluksessa on elettävä päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, hetki kerrallaan. Jos ryhtyy ajattelemaan kokonaista puolta vuotta, joka on vielä jäljellä, niin pää aivan varmasti sekoaa.

Loppujen lopuksi mennyttä on turha murehtia, sillä sille ei voi enää mitään, ja tuleva tuo tullessaan mitä tuo. Kaikki olennainen on tässä hetkessä ja läsnäolossa. Itse en juuri nyt tarvitse muuta kuin varusmiestoverini ja sotkun munkin.