"Jos jokin menee pieleen, täytyy sen kanssa elää loppuelämänsä" – Sankarisukeltaja Mikko Paasi paini syvissä vesissä Laosin pelastustehtävässä

Mikko Paasi kokee vaaralliset pelastustehtävät velvollisuutena, joka tulee vuosien sukeltajan uran mukana.

Loppukeväästä ryhmä laosilaisia kullankaivajia jäi loukkuun, kun rankkasateiden aiheuttamat maanvyörymät tukkivat syrjäisen luolan sisäänkäynnin.

Suomalaissukeltaja Mikko Paasi selaili yöllä puhelinta ja huomasi uutiset. Hetkeäkään epäröimättä hän ryhtyi toimiin.

Paasi soitti paikalle ja varmisti, miten sinne pääsee. Aamun aikana hän järjesti kotona Taon saarella asiat kuntoon ja lähti matkaan. 

Edes hallituksen lupaa osallistua pelastusoperaatioon ei vielä ollut, kun hän suuntasi kohti onnettomuuspaikkaa. 

– Kun on kyse hengistä, ei voi jäädä odottelemaan. Täytyy toimia ja pyydellä myöhemmin anteeksi, Paasi kertoo. 

Matkan varrella Bangkokissa hän suostutteli matkaan thaimaalaisen sukeltajatoverinsa Norrased Palasingin. 

Yhdessä he lensivät Itä-Thaimaahan Udon Thanin kaupunkiin, jossa heitä odotti ryhmän viimeinen palanen, laosilainen luolasukeltaja Alex Souliyakane.

He ylittivät Laosin rajan ja ajoivat maan läpi yhdeksän tuntia, kunnes lopulta saapuivat kohteeseen.

Kolmikko sai vasta paikalle saapuessaan tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Ennen suurempia puheita Paasi hyppäsi syvään päätyyn ja ryömi tunneliin. 

– En ryöminyt pitkälle, mutta tarkistin tilanteen. On tärkeää tietää, minkä kanssa on tekemisissä ennen kuin rupeaa puhumaan yhtään mitään. 

Tiukat paikat

Paasilta löytyi aiempaa kokemusta pelastusoperaatioista. Vuonna 2018 hän oli keskeisessä roolissa pelastamassa jalkapallonuoria, jotka olivat myös rankkasateiden vuoksi jumissa luolassa Thaimaassa. 

Paasista tuli kansansankari. Thaimaan kuningas Maha Vajiralongkorn myönsi hänelle maan korkeimman kuninkaallisen kunniamerkin, ja häntä ylistettiin mediassa viikkokausia.

Myös Suomessa Paasi sai tasavallan presidentin sekä Puolustusvoimain komentajan myöntämän hengenpelastusmitalin. 

Silloin hän oli yksi monesta pelastajasta. Laosissa hän oli operaation vetovastuussa – eivätkä pelastustehtävät olisi voineet olla erilaisempia. 

Siinä missä Thaimaan luola oli kaksi ja puoli kilometriä pitkä luonnonluola, oli Laosin kaivos kolmensadan metrin mittainen ja ihmisten kaivama. 

Laosin ahtaat onkalot, myrkylliset kaasut ja suuri romahdusvaara asettivat pelastusryhmän jatkuvaan hengenvaaraan.

Sukellusvälineitä voitiin käyttää vain rajallisesti, ja eteneminen ahtaissa tunneleissa onnistui pelkästään hivuttautumalla sormin ja varpain. 

– Se oli ahtain paikka, missä olen ikinä ollut. Metristä toiseen ryömit siellä etkä ikinä päässyt pois, Paasi muistelee. 

Kun tunneliin kerran ryömi, ei siellä voinut enää kääntyä tai vaihtaa järjestystä. Happitasapainot tippuivat vaarallisiin lukemiin, ja tuntemattomat kaasut aiheuttivat pelastajille päänsärkyä sekä huimausta.

Paasi sekä muu tiimi olivat täysin luonnonvoimien armoilla. Yhteyttä ylös ei ollut, ja sateen yllättäessä olisi mennyt vain viisi minuuttia ennen kuin koko kaivos olisi täyttynyt vedellä. 

– Vannoin joka kerta, kun tulin ulos, etten ikinä menisi takaisin. Aamulla oli onneksi aina mieli muuttunut. 

Paikoin jopa epätoivoinen missio palkittiin lopulta, kun ryhmä löysi viisi kullankaivajaa viimeisestä kammiosta. 

– Kyllähän siinä kyynelehti itse kukin, kun ymmärsimme, että kaikki ovat elossa ja voivat hyvin, Paasi kertoo. 

Ajatukset siirtyivät kuitenkin nopeasti tehtävään. Kullankaivajat täytyisi saada ulos kaivoksesta. Pelastusryhmä vei heille päivittäin ruokaa, juomaa, lääkkeitä ja lämmintä puettavaa. 

Kun kullankaivajien olo heikentyi, joutui Paasi tekemään päätöksen kuljettaa heidät ylös, vaikka vesipumput eivät toimineet. 

– Oli kamalaa tehdä päätös, kun tietää itse, miten vaarallista on tuoda ulos tajuissaan oleva kaveri, joka ei osaa sukeltaa, noin tiukasta paikasta.

– Jos jokin menee pieleen, täytyy sen kanssa elää loppuelämänsä. 

Yhden kullankaivajista he kuljettivat turvallisesti maanpinnalle. Muiden kuljettaminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä he menivät ahtaissa tunneleissa välittömästi paniikkiin.

Lopulta ryhmä sai pumput hetkellisesti toimintaan, minkä ansiosta kaivosmiehet pääsivät kapuamaan ylös läheistensä syleilyyn. 

– Sellaista fiilistä on mahdotonta edes kuvailla! Oli siinä herkillä aika monta päivää, Paasi kertoo.

Vapaapäivinään Mikko Paasi pakkaa sukelluskamat mukaan ja lähtee tutkimaan vedenalaisia kaivoksia. Kuva: Mikko Paasi

Kestävä elämäntapa 

Mikko Paasi on pitkän linjan sukeltaja, mutta ennen kaikkea seikkailija. Hän on viihtynyt luonnossa ja harrastanut erilaisia extreme-lajeja läpi ikänsä. 

Ennen sukeltajan uraa hän tienasi elantonsa tekemällä lumilauta- ja rullaluistelunäytöksiä sekä ajoittain myös stuntmiehen hommia.

Sukeltaminen tuli mukaan kuvioihin vuonna 1994 Paasin ollessa parikymppinen. Tällöin hän kävi ensimmäisen sukelluskurssinsa lomaillessaan Turkissa. 

Aluksi sukeltaminen oli vain yksi extreme-laji muiden joukossa. Ajan mittaa kiinnostus kuitenkin syveni pelkästä harrastelusta elämäntavaksi. 

Samalla uran aikana kasautuneet loukkaantumiset ja nivelvaivat osaltaan ohjasivat Paasin siirtymään pysyvästi pinnan alle. 

– Sukeltamista pystyn harrastamaan aivan viimeisiin päiviin asti, Paasi toteaa. 

– Vaikka jalka katkeaisi, niin ei muuta kuin skootterin kanssa veteen vaan! 

Elämä pinnan alla avasi nuorelle ja uteliaalle seikkailijalle aivan uuden todellisuuden, jota hän voisi tutkia lopun elämäänsä. 

– Se on aina sataprosenttinen seikkailu, kun ei tiedä, mitä vastaan tulee – sukelsi sitten kesämökin rannassa tai Tyynenmeren koralliriutoilla.

Paasi uskoo, että sukeltamisella voi tehdä monipuolisesti hyvää. Hän voi suojella luontoa sekä parantaa ihmisten ja luonnon välistä suhdetta näyttämällä, mitä pinnan alla piilee. 

– Voihan siinä samalla pelastaa vähän ihmisiäkin, Paasi lohkaisee. 

Sukellusfirma kympillä

Turkin sukelluskurssin jälkeen kului neljä vuotta ennen kuin Paasi aloitti varsinaisen uransa. Vuosien varrelle mahtui jatkuvaa kouluttautumista sekä lähes päivittäistä sukeltamista. 

Paasi kävi vuoden mittaisen sukelluskurssin Lohjalla, jossa hän harjoitteli muun muassa myöhemmin Laosin pelastusoperaatiossa tarvitsemaansa kaivossukeltamista. 

Kurssin päätyttyä hän käytti viimeiset roponsa lentolippuihin ja muutti Thaimaahan. Nuoren Paasin ajatusmaailmassa sukeltajan urapolku oli siellä kannattavampi kuin kylmässä Pohjolassa.

Aluksi hän asui paikallisen perheen luona ja teki töitä heidän sukellusfirmassaan. Kun perhe päätti jättää bisneksen, osti Paasi yrityksen heiltä yhdellätoista eurolla. 

Hän rakensi yritystä päämäärätietoisesti, vaikka elannon tienaaminen näytti paikoin jopa mahdottomalta. Pala palalta yritystoiminta kehittyi, kunnes Paasi pystyi elättämään sillä itsensä vakaasti. 

Rakkaudesta lajiin 

Paasi ei lukittaudu tiettyyn sukeltamisen osa-alueeseen, vaan harjoittaa alaa monipuolisesti. Hän kouluttaa uusia sukeltajia, tutkii luolia ja hylkyjä sekä tarpeen vaatiessa pelastaa ihmisiä. 

Hän on yhdistänyt sukeltamiseen myös toisen pitkäaikaisen intohimonsa, kuvaamisen. 

– Luontokuvaaminen on ollut jo lapsuudesta asti rakas harrastus. Kun siirryin pinnan alle, oli se luontevaa ottaa mukaan, Paasi naurahtaa. 

– Pidän kameraa mukana kaikkialla minne menenkin. Enää en edes huomaa, että se on matkassa.

Hän on kuvannut sisältöä useisiin dokumentteihin ja elokuviin. Kamera oli hänellä käden jatkeena jopa Laosin kaivoksessa. 

Kuvaamisen avulla hän kykenee jakamaan tietouttaan ja rakkauttaan sukeltamista kohtaan laajemmalle yleisölle. 

Kaikki, mitä Paasi tekee, perustuu puhtaaseen intohimoon. Hän elää ja hengittää sukeltamista. Se on jopa eräänlainen turvasatama. 

– Pinnan päällä olen vähän ylivilkas, mutta veden alla voin vaikka nukkua. Siitä saa tiettyä rauhaa, Paasi tokaisee. 

Hän uskoo, että menestymme parhaiten silloin, kun teemme intohimostamme työn.

Työn ja harrastuksen käsitys on miehelle häilyvä, eikä hän osaa aina erottaa kahta käsitettä toisistaan. Paasin kaikki vapaa-aika meneekin pitkälti syvyyksissä.

– Aika paljon kuitenkin teen vapaaehtoishommia, jotka ovat samaa juttua töiden kanssa, mutta koen ne silti vapaa-ajaksi. 

– Mihin se raja vedetään, että pitäisikin pyytää rahaa? En välttämättä aina tiedä, mutta eipä se haittaakaan. 

Vanhemmuuden mukana tulleet rutiinit tasapainottavat sukeltajan muuten tyrskyistä arkea. Töiden tai harrastelun ohessa Paasi viettää paljon aikaa kahden alakouluikäisen lapsensa kanssa.

Etenkin ruoanlaitosta on tullut tärkeä osa Paasin arkea. Hän kokkaa lapsilleen joka päivä pariin otteeseen.

– Ruoanlaitto on päivän meditaatiohetki, kun voi tunniksi sulkea ajatuksensa. Laitan ruokaa ja sukellan. Niinkin tylsästä kaverista on kyse, Paasi naurahtaa. 

Omat rajat pitävät hengissä

Paasi kokee pelastustehtävät velvollisuutena, joka tulee kokemuksen mukana.

– Jos pystyy käyttämään ammatin tai harrastuksen pohjalta saatua tietotaitoa johonkin hyvään, täytyy työkalupakki ehdottomasti ottaa käyttöön, Paasi toteaa. 

Omat rajat täytyy kuitenkin tunnistaa ennen kuin pelastustehtäviin voi ryhtyä. 

– Valitettavan usein näkee, miten moni säntäilee näihin hommiin ilman vaadittavaa kokemusta niin, että käy huonosti. Surulliset kohtalot läheltä nähneenä menen itse mieluummin paikalle, kun voimia vielä riittää. 

Kokemus ja rutiini ovat Paasin ehdottomat valttikortit. Päivittäinen sukeltaminen ylläpitää omaksuttuja taitoja, mutta muistuttaa myös omista rajoista. 

– Onnettomuuksia sattuu usein, kun ryhtyy liian itsevarmaksi. Minulla on aina ajatus siitä, missä raja menee ja siksi varmaan olenkin vielä hengissä, sankarisukeltaja kuittaa. 

– Toki täytyy olla sopivasti hullu päästään, että näitä hommia lähtee tekemään.

Ammatissa pelkoa ei voi kohdata sellaisenaan. Tämän Paasi koki Laosissa, jossa riskialtis ja ahdistava ympäristö oli jopa konkarille kova pala purtavaksi. 

Paasi helpotti ahdistusta pilkkomalla tehtävän ajatuksissaan pieniksi paloiksi. Hän ei ajatellut, mikä tilanteen kokonaiskuva oli, vaan eteni aina puoli metriä kerrallaan. 

– Jos ajattelee isoa kuvaa, kasetti hajoaa nopeasti. Kun sen pilkkoo miljoonaksi vauvan askeleeksi, voi pelon valjastaa voimavaraksi. 

Pelko ei lamaannuta Paasia, vaan pitää hänen päänsä pinnalla. 

– Jos en jännittäisi vähäsen, tekisin harkitsemattomia peliliikkeitä ja asettaisin itseni riskiin. Välillä täytyy muistaa, että siellä kotona odotetaan isää kotiin.  

Pelastusoperaation onnistuminen vaati kylmiä hermoja ja tiukkaa tiimityötä. Paasi piti ahtaissakin oloissa kameran mukana matkassa. Kuva: Bottomline Projects archive

Napalmi poltti unelmat 

Paasi oppi tunnistamaan rajansa kantapään kautta, kun hänen asepalveluksensa keskeytyi oman varomattomuuden vuoksi. 

Hän suoritti asepalvelustaan 90-luvun alussa Upinniemen rannikkotykistössä. Paasin koko suku oli käynyt reserviupseerikurssin, minkä takia tuleva sukeltaja haaveili itsekin upseerin natsoista. 

Intti oli Paasille alusta asti melko helppoa, sillä hän oli pienestä pitäen harrastanut metsästystä ja suunnistusta. 

Itseluottamus kuitenkin kostautui, kun palvelusta oli kulunut yhdeksän kuukautta. 

Nuori varusmiesjohtaja halusi opettaa sotilailleen, kuinka napalmipalo sammutetaan. Paasi ei tiennyt tarkkaan, miten valmistusprosessi toimii, ja sekoitti ymmärtämättään aivan liian suuren määrän ainetta.

Kun hän sytytti itsensä palamaan, liekit kohosivat viiden metrin korkeuteen. Vaikka varusmiestoverit saivat tulen sammumaan, ehtivät pohkeet palaa vakavasti. 

Paasi joutui keskeyttämään palveluksen, ja seuraavat kaksi kuukautta kuluivat sairaalan teholla. 

– Vähän se jäi kalvamaan, ettei päässyt oman hölmöilyn takia jatkamaan palvelusta, Paasi kertoo. 

Pian toipumisprosessin jälkeen hän matkusti Turkkiin, ja polkaisi aluille uransa sukeltajana. 

– Ainakin olen nyt näissä hommissa vähän varovaisempi!