Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Kuvassa savuava taivaanranta

Rakkautta, anarkiaa ja sotaa

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla nähtiin Ukrainasta kertovia elokuvia. Ne näyttävät sodan monet kasvot ja antavat uusia näkökulmia uutistulvaan.

Suomen suurin elokuvafestivaali Rakkautta & Anarkiaa otti vuoden 2022 ohjelmistoonsa Katso Ukrainaa -kokonaisuuden. Se kokoaa yhteen kuusi "herkkää, kiivasta ja nyansoitua" ukrainalaista elokuvaa, jotka liittyvät sotaan enemmän tai vähemmän.

Ruotuväen kulttuuritoimitus katsoi kolme näistä elokuvista – kaksi dokumenttia ja yhden draamaelokuvan. Juttu sisältää juonipaljastuksia, sillä elokuvia ei ole Suomessa teatterilevityksessä festivaalin ulkopuolella.

Klondike (2022)

Klondike alkaa kirjaimellisella alkurysäyksellä, kun ukrainalaisen pariskunnan arkisen keskustelun keskeyttää seinän pirstaleiksi tuhoava ammus. Sen alkuperä on venäläinen, mutta pariskunnan miehen, Tolikin (Sergey Shadrin), separatistitoverit näyttävät olevan sen takana. Aukko jää ammottamaan kuin kehystäen tulevia tapahtumia. Eletään vuotta 2014 donbassilaisessa rajakylässä.

Vaimo Irkan (Oksana Cherkashyna) raskaus on jo seitsemännellä kuulla. Seinän alas repivä ammus osuu suoraan lastenvaunuihin, jotka vääntyvät mutkalle. "Mihin laitan vauvani!" on konkretian häivähdys keskellä muuten niin epäselvää tilannetta nykyisen sodan alkuhetkillä.

Elokuvassa on onnistuttu tavoittamaan tilanteen epäselvyys hyvin. Verkkainen tahti ja toisaalta rytmin muutokset luovat tunnelmaa, josta välittyy se, ettei kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu. Tolikinin separatistisympatiat törmäävät Irkan veljen intomieliseen isänmaallisuuteen, mutta he joutuvat silti muuraamaan seinää umpeen yhdessä. Asiat eivät ole tarkkarajaisia eivätkä mustavalkoisia.

Ajoittain reikäseinän muodostamiin raameihin ilmestyvät aavemaiset etsintäpartiot raahaavat ruumiita auringonkukkapellon reunaan, vaikka varsinainen sota ei ole vielä edes syttynyt. Ollaan täysimittaisen kriisin rajalla, ja sen aistii.

Hetkellinen huumorin pilke vaihtuu lopussa kiihtyvään väkivaltaan. Venäläiset ampuvat Irkan miehen ja veljen mutta eivät välitä etuajassa alkaneesta synnytyksestä. Lopuksi eräs venäläinen astuu seinän aukosta sisään vain hakeakseen sisään unohtuneet aseet. Sohvalla Irka synnyttää keskosen ja rääkäisyt jäävät kaikumaan periukrainalaiseen peltomaisemaan yhtä epävarmoina tulevaisuudesta kuin Ukrainan kohtalokin tuolla hetkellä oli. Lopun mustalla ruudulla lukee "Omistettu naisille".

Sergey Shadrin ja Oksana Cherkashyna tekevät pääroolit elokuvassa Klondike. Kuva: Rakkautta ja Anarkiaa

Sirpaleiden talo (2022)

Sota rikkoo ihmisiä, ja ihmiset perheitä. Kaksikymmentä kilometriä etulinjasta sijaitsee ukrainalainen lasten huostaanottolaitos. Tanskalainen Simon Lereng Wilmont kuvaa dokumentissaan tuon laitoksen arkea vielä ennen sodan viimeisintä hyökkäysvaihetta. 

Heti aluksi huomaa, kuinka kokonaisvaltaista arki lastenkodissa on. On rehellistä elämäniloa, on surua ja murhetta, on uusia alkuja ja menetettyä toivoa. Välillä katsojalle tulee toivoton olo, kun kuuntelee kertomuksia kodeista, joista lapset on otettu huostaan.

Sodan jaloissakin lapsille tuntuu syntyvän oma todellisuus, jossa ovat omat ilot ja murheet. Sota on vain taustalla, ajoittaisina uutisina. Lasten todellisuus ei ole kuitenkaan sotaa helpompi. Heillä on heidän omat taistelunsa. Äidit juovat ja unohtavat lapsensa päiviksi kotiin, isoveljellä on suuri vastuuntunto kahdesta pikkusisaruksestaan, joiden kanssa karkasi, ja yhtä tulee katsomaan mahdollinen sijaisperhe. Kohtaloihin uppoutuu kuten hyvään dokumenttiin uppoutuu.

Dokumentissa kamera ei ole aina vakaa, tähtisädetikut luovat huoneeseen mielenkiintoista valoa, jota ihastelevat lapset ja katsoja, ja lapset kuvataan usein aivan ruudun reunassa, menossa tai tulossa jostain. Maailmaa katsotaan vierailemaan tulleen ja alkoholilta haiskahtavan äidin sylistä käsin.

Sasha (oikealla) on tuotu lasten huostaanottolaitokseen äitinsä alkoholinkäytön takia. Kuva: Rakkautta ja Anarkiaa

Mariupolis 2 (2022)

Elokuvasaliin istuttaessa valkokangas on musta ja siinä on miehen kasvokuva. Alla lukee Mantas Kvedaravičius 28.8.1976-2.4.2022. Hän on dokumenttielokuvien Mariupolis ja Mariupolis 2 ohjaaja. Keväällä venäläiset sotilaat kaappasivat ja surmasivat hänet.

Mariupolis 2 on todellista elokuvan keinoin vaikuttamista. Se kertoo pommitetun Mariupolin raunioissa elävistä ja selviytyvistä ihmisistä. Materiaali on tältä keväältä. 

Katsoja laitetaan tuijottamaan savuavaa taivaanrantaa minuuttikaupalla. On pitkiä ottoja rapistuvasta kaupungista ja sen horisontista. Siellä käydään taisteluita. Yhtäkkiä katsoja huomaa, ettei kukaan ole puhunut elokuvassa kymmeneen minuuttiin.

Kaupungin asukkaat tekevät ruokaa raunioissa ja siivoavat murentunutta kaupunkia minkä ehtivät. Painostava odotus on koko ajan läsnä, mikä korostuu pitkissä taivaanrannan tuijotteluissa. Mariupolin elolliset ja elottomat elementit odottavat sitä hetkeä, kun omalle kohdalle sattuu. Sitä ennen ehtii keittää soppaa ja ruokkia puluja.

Rinnan tasolta tärisevällä kameralla kuvattu utelias kameranosoittelu asettaa dokumentin rintamalta somevirtaamme tulevien kännykkävideoiden kaanoniin. Ihmiset jäävät lopputeksteissä annettuja mainintoja lukuunottamatta nimettömiksi ja tarinattomiksi. Se liittää kaikki hahmot osaksi pommitettua kaupunkia ja oikeuttaa elokuvan nimen. Onhan kyse kaupungista, jota ihmiset eivät ole voineet tai halunneet jättää.

Mariupolis 2 -elokuvassa taivaanranta savuaa ja räjähdykset kumisevat. Kuva: Rakkautta ja Anarkiaa