En ole niin tuon kiiltävän perään, mutta voisin olla

Gonahtaminen on varusmiehen ammattisairaus. Ennemmin tai myöhemminen gonailu – toisin sanoen annettujen tehtävien suorittaminen vähäisimmällä mahdollisella vaivalla – saapuu lähes jokaisen palvelusta suorittavan kohdalle. Itse en tee asiassa poikkeusta. Perusteettomilta ja typeriltä tuntuvien määräysten suorittaminen vähimmäistasolla tuottaa usein syvää tyydytystä. 

Perusluonteeltaan ihmiset eivät kuitenkaan ole laiskoja tai piittaamattomia. Useimmiten ihmiset ovat lähtökohtaisesti valmiita tekemään parhaansa ja ansaitsemaan toisten luottamuksen. Yleistäen, kun ihmisten antaa näyttää parhaat puolensa, he yleensä näyttävät. Miehistöön kuuluvan näkökulmasta syy ei ole vain ja ainoastaan omassa luonteenheikkoudessa, vaan myös korkempien kädessä.

Alokasaikana ja myöhemmissä koulutuksissa palvelusmotivaatio on heilahdellut suuresti kouluttajien mukaan. Sama pätee muihin annettuihin käskyihin, kuten sisä- ja ulkokuriin. On johtajia, joita seuraisi vaikka tulihelvettiin –  ja johtajia, jotka toivottaisi mieluummin sinne itse. 

Hyviä johtajia – siviilissä ja armeijassa – yhdistää vilpitön luottamus työtovereihin. Viimeinen sana on tärkeä. Työtoveri. Puolustuslaitoksen läpeensä hierarkinen järjestelmä ei väärinkäytettynä palvele tarkoitustaan: parasta mahdollista kykyä puolustaa yhteistä isänmaata. Loppujen lopuksi nappuloiden takana on vain ihmisiä ja ihmisiä ovat nekin, joilla sellaisia ei ole. Edesmennyt jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth ei ollut väärässä sanoessaan Suomen olevan maa, "jota kannattaa puolustaa". Suomi ei kuitenkaan tarkoita vain kasaa maata. Suomi on Suomi, koska me olemme jokainen suomalaisia. Tasavertaisia sellaisia.

Eetos suomalaisuuden ytimessä on, että jokaisella on oikeus omaan vapauteensa ja velvollisuus ponnistella, jotta tämä oikeus toteutuu, ei vain itselle, vaan myös toisille. Suomalaisuuden sisin ydin on, että jokainen ihminen on tasavertainen ja arvokas itsessään. Perisuomalaisen herravihan ilmentymä, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Antero Rokka, on malliesimerkki siitä, kuinka alaisia kuuluu ja ei kuulu kohdella. Siinä missä vänrikki Koskela opasti, että "asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat", luutnantti Lammio määräsi taisteluissa kunnostautuneen, mutta nappuloille piut paut antavalle Rokalle rangaistukseksi "kivien asettelua johtajakorsun polulle".

Puolustusvoimat kyennee nykyiselläkin johtamistavallaan puolustamaan kotimaata tehokkaasti. Ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi maanpuolustuksen kuuluisi olla vain pakollinen paha, eikä päin vastoin yhteinen hyvä.

Sen sijaan, että varusmiesjohtajat puuttuvat vain alokkaiden virheisiin ja huutavat pää punaisena pienimmistäkin herpaantumisen hetkistä, voidaan aivan yhtä hyvin kertoa myös siitä, mitkä asiat sujuvat hyvin. Tämä ei tarkoita, että varusmiespalveluksesta muovattaisiin nuorten miesten ja naisten lepokoti. Sen sijaan tavoitteena tulisi olla, että jokainen varusmies uskoo kykyynsä suorittaa vaikeimmatkin tehtävät, marssia vielä yhden askeleen, vuodattaa vielä viimeisen hikikarpalon. Virheistä tulee mainita, niistä tulee opastaa ja ne on kitkettävä joukon toiminnasta pois. Kuitenkin vain keskittymällä virheisiin ihmisistä ei kouluteta kyvykkäitä taistelijoita, vaan vapisevia hiiriä.

Toiseksi käskyjen ja tehtävien on oltava arkijärjellä perusteltavissa. Vähintään niihin on kyettävä antamaan kunnollinen peruste, kun sellaista pyydetään. Useimmiten näin on. Toisaalta on totta, ettei taistelukentällä voida neuvotella ja vatvoa jokaista päätöstä, mutta yhtälailla on tunnustettava, ettei jokainen palvelusohjesäännöstä löytyvä sivulause välttämättä ole kuolemanvakava. Mitä tehdään ja miksi tehdään? Kaiken toiminnan on perustuttava johonkin. Johtajilta ja kouluttajilta vaaditaan kohtuullisuutta, jotta "koulutuksellinen toiminta" ei ole simputusta tai siihen verrattavaa, vaan hyödyllistä ja tarkoituksenmukaista toimintaa.

Kohtuullisuus ja kannustavuus ovat taitoja, jotka hyviltä johtajilta löytyvät. Ne ovat luonteenpiirteitä, joita omaavia on ilo ja kunnia palvella. Nämä piirteet vaativat kuitenkin omistajaltaan tietynlaista käsitystä kanssaihmisistä. Oli kyseessä miehistöön kuuluva, alikersantti tai vaikka kapteeni, jokainen on lopulta suorittamassa samaa tehtävää. Mitä korkeammalla komentoketjussa on, sitä enemmän maanpuolustuksen käytännöstä tietää. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kenraali ja alokas ihmisarvoltaan eroaisivat millään tavalla. Tärkein luonteenpiirre, joka ihmisellä voi olla, on kunnia ja siitä syntyvä ihanne kunniallisuudesta. Kunniallista on arvostaa itseään ja omaa työtään. Kunniallista on arvostaa täsmälleen yhtä paljon toista ihmistä ja hänen työtään. 

Sinä päivänä, kun maanpuolustus vihdoin saadaan asiaksi, jossa jokainen tuntee olevansa tarvittu, kyvykäs ja arvostettu, siitä tulee vahvempi kuin yhdestäkään panssaroinnista, jota rahalla saa. Hävittäjät ovat kalliita, kunnioitus ei.