Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Olemme hyviä ottamaan mallia

Korona on asettanut Puolustusvoimat erikoiseen tilanteeseen, kun etätyöt ja muuttunut varusmiespalvelus otettiin nopeasti käyttöön. Alan asiantuntijana aivotutkija Katri Saarikivi ottaa kantaa erilaisiin mielen kommelluksiin, joita varusmiehet ja henkilöstö ovat joutuneet taudin vuoksi kokemaan.

Helsingin yliopiston aivotutkija Katri Saarikivi, 37, on noussut raketin lailla suomalaisten tietoon merkittävillä tutkimuksillaan ryhmän toimintamalleihin liittyen. Naisten vapaaehtoisen asepalveluksen voimaantulo 1995 mahdollisti Saarikiven palveluksen, mutta nuorena opiskeluinto vei mennessään.

– En miettinyt tosissaan vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Odotin yliopistoon pääsyä hirmuisella innolla, eikä välivuotenakaan intti-intoa löytynyt. Lienen liian mukavuudenhaluinen.

Saarikiven kaltaiselle yhteistyöstä ja toimintamalleista kiinnostuneelle tutkijalle varusmiespalvelus on oiva pohdiskelun kohde. Palvelusta suorittaville intti on sosiaalisilta vaatimuksiltaan kuin tavallinen työpaikka, mutta erona on se, että varusmiesten ja vapaaehtoista asepalvelusta suorittavien naisten aivot eivät ole vielä jalostuneet aikuisen tasolle.

– Aivoissa varsinkin itsehillintään, itsereflektioon ja harkintaan liittyvillä alueilla tapahtuu kehitystä vielä nuoruudessa sekä varhaisaikuisuudessa – joidenkin arvioiden mukaan 25-vuotiaaksi asti. Täten kaikilta asepalvelusta suorittavilta ei voi olettaakaan täysin kypsää käytöstä.

On selvää, että samojen naamojen katselu päivästä toiseen alkaa pänniä etenkin nyt, kun koronan myötä kiinnioloajat ovat kasvaneet kerta-annoksina neljän viikon mittaisiksi. Saarikiven mukaan on näyttöä siitä, että nuorilla on aikuisia vähemmän itsehillintää tunteita herättävien asioiden parissa, mikä voi luoda osan ongelmista.

– Etenkin nuorempien täytyy muistaa, että kaikki omat ajatukset ja tunteet eivät ole tosia, vaikka se hullulta kuulostaakin. Nopea ärtymys ja suuttumus toista kohtaan – niin sanottu äkkipikaisuus – ei välttämättä tarkoita sitä, että kantaisi kaunaa toiselle. Tunteet voivat esimerkiksi juontaa juurensa stressiin ja olla tavallisia stressireaktioita.

Mielitekoina tiede ja taide

Syntymästään asti Helsingissä asunut Saarikivi oli koulun ja tiedon lisäksi kiinnostunut esittävistä taiteista. Taideharrastus oli oiva vastapaino kiireiselle opiskeluarjelle.

– Pienenä rakastin piirtämistä, tanssimista ja näyttelemistä. Taiteet kiehtovat edelleen ja tanssitunneilla tulee käytyä säännöllisin väliajoin.

Yläasteen englannin kielen tunnilla pidetty esitys fobioista herätti Saarikiven kiinnostuksen psykologiasta. Lukiossa kiinnostus vakiintui, ja luonnollisena jatkumona hän päätti mennä Helsingin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa.

– Helsingin yliopiston psykologian oppiaine on tutkimuspainotteinen, ja ajattelin, että nauttisin siellä opiskelusta. Siellä pääsee heti ensimmäisenä vuonna mittaamaan harjoituskursseilla aivoja, mikä avaa konkreettisesti opiskelijoille sitä, mitä tutkimuksen tekeminen on.

Alun perin tutkimustyö ei kiinnostanut nuorta tutkijaa, mutta kenties seura teki kaltaisekseen.

– Muistan perusopintojen aikana, kun sanoin, että minusta ei koskaan tule tutkijaa – ei varsinkaan neuropuolelle. Luulin silloin, että se on kamalan yksinäistä ja turhan pikkutarkkaa puuhaa. Ensimmäisen tutkimuskokemuksen jälkeen olin kuitenkin jo koukussa, mikä osoitti odotukseni täysin vääriksi.

Tutkiminen lähti jyrkkään nousuun yliopistovuosina, ja tutkija onnistui kollegojensa kanssa saamaan rahoituksia uusille, omille projekteille.

– Valmistumisen jälkeen gradu-aihe jäi kiinnostamaan, ja sain rahoitusta väitöskirjaan. Parin väitöskirjaan kuluneen vuoden jälkeen voitimme tiimini kanssa Helsingin yliopiston tiedepohjaisen ideakilpailun, mistä saimme ensimmäisen oman projektirahoituksemme. Sen jälkeen tulivat myös toinen ja kolmas.

Saarikivi itsekin hieman ihmettelee, mistä rahoitusmenestys on peräisin. Menestystä on vaikea määritellä, mutta omasta etenemisestään hän kiittelee saamaansa tukea.

– Hirveän tärkeä juttu on ollut se, että olen saanut tutkia itseä kiinnostavia aiheita. Oma tiimi on muodostunut todella tärkeäksi. Se on todella timanttinen porukka, ja haluamme jatkaa yhdessä vielä pitkään.

Mielekkäät opinnot saivat tutkijan kiinnostumaan tulevaisuuden ammatistaan.

Minun mallini

Säkenöivä tutkija sai ainakin minut haastattelun aikana pohtimaan kaikkia niitä kertoja, kun on tullut mouhottua turhan takia. Muutaman hauskan esimerkkitapauksen jälkeen siirryimme pohtimaan tarkemmin, miksi ihminen toimii kuin toimii eri tilanteissa. Saarikivi selventää ajatuksia mallikkaasti.

– Tämänhetkisen näkemyksen mukaan ihmiset käyttäytyvät ympäristöstä omaksuttujen mallien mukaisesti. Tämä käytännössä tarkoittaa, että sitä, mikä on todettu hyväksi, ei kannata aivojen mukaan muuttaa, koska se on todettu parhaaksi tavaksi selvitä. Jos johonkin asiaan ei ole valmista mallia, ihminen yrittää luoda sen jo olemassa olevien mallien pohjalta.

Kätevää, eikö vain? Aivojemme toiminta muuttuu jatkuvasti, kun aivoalueiden ja hermosolujen välille muodostuu uusia yhteyksiä, eikä niitä huonoon järjestykseen kannata jättää. Olisipa se todellisuudessa niin helppoa.

– Valitettavasti tunne tutusta on usein myös turvallinen ja uudet asiat vaivalloisia sekä uhkaavia. Täten menneisyydessäkin negatiivisiksi koetut asiat saattavat tuntua oikealta. Intissä esimerkiksi johtajat ovat saattaneet saada ikävää kohtelua omalla alokaskaudellaan. Sen jälkeen usein ajatellaan heidän olevan ankaria esimiehiä, koska heillekin oltiin rajuja. Todellisuudessa etenkin tuoreen johtajan voi olla vaikea johtaa eri tavalla, sillä alussa syntynyt malli johtamisesta tuntuu kotoisalta vaihtoehdolta.

Etätöiden 2020

Koronan pakottamat työolosuhteet saivat aikaan mullistuksia ympäri maailman, ja ihmiset joutuivat uuteen tilanteeseen, kun töitä tehtiinkin kotisohvalta. Saarikivi ei kuitenkaan koe pandemian vaikuttaneen liikaa omaan työelämäänsä.

– Tutkijan työssä on se positiivinen aspekti, että voin oman tiimini kanssa pysyä samassa kohortissa, eikä heitä välttämättä tarvitse kaikissa vaiheissa edes tavata kasvokkain, kun videopuhelut ja vastaavat ovat kehittyneet niin valtavasti.

Ruusuilla tanssimista tutkijan työ ei missään nimessä ole ollut. Vahvasti yhteistyön pohjatuvassa työssä Saarikiveä harmittaa, kun työkavereiden kasvojen ilmeet ja muu nonverbaalinen viestintä ovat vaikeasti havaittavissa videopuheluiden välityksellä. Hänen tutkimusalansakaan ei ole kovin etäystävällinen.

– Työskentelemme verrattain uudella ja haastavalla alalla, missä periaatteessa teemme uutta tietoa, eikä työhön vaadittavia laitteita ei ole missä tahansa. Onneksi yliopiston laboratorioihin on järjesteltävissä hetkiä, jos tarvittavat testaukset on suoritettava, ja turvallisuusprotokollat on laadittu huolella.

Etätyöjakso on Saarikiven mielestä ollut työpaikoilla opettavaista aikaa. Näinkin pitkälle jalostuneessa yhteiskunnassa on kiehtovaa nähdä, miten paljon haavoja korona on pystynyt näyttämään työkulttuuristamme. Puolustusvoimissa lähes jokainen, jonka tehtävä sen mitenkään sallii, on lähetetty etätöihin viimeisen vähän yli puolen vuoden aikana. Vaikka osittaisia johtopäätöksiä vaikutuksista on havaittavissa, jotkut asiat eivät ole yleispäteviä.

– Etätöihin reagoimisessa on henkilökohtaisia eroja. Varsinkin se, miten on totuttu työskentelemään ennen koronaa, on merkittävä tekijä. Esimiesten tavoitettavuus on lisääntynyt korona-aikana, mikä luo turvallisuuden tunnetta työpaikoilla. Osa saattaa kuitenkin kokea painetta itsesäätelystä. Työn ja vapaa-ajan selvä erottaminen kotona työskennellessä voi olla vaikeaa, mikä joillakin lisää stressiä.

Aivojen mittaus erilaisilla antureilla on oleellinen osa Saarikiven tutkimustyötä.

Sota ja mieli

Puolustusvoimat on poikkeusoloihin erikoistuneena organisaationa onnistunut vastaamaan koronaisen varusmiespalveluksen sille asettamiin haasteisiin, ja palvelus sekä henkilöstön kouluttaminen rullaavat sulavasti. Onneksi aseisiin ei ole yli puoleen vuosisataan jouduttu tarttumaan, joten nykyajan palveluksen suorittaneet ovat välttyneet tiukimmilta tilanteilta. Raakaa totuutta ei pidä sivuuttaa, mutta Saarikivi muistuttaa, että teoria malleista pätee tälläkin saralla.

– Se ensimmäinen laukaus tuntuu pelottavalta – radalla tai sodassa – mutta vähitellen räjähdyksessä ja paukkeessa keho tottuu ja ymmärtää, että tämä kuuluu nyt asiaan. Jos ihminen joutuu hälytystilaan pitkäksi ajaksi kovien äänien ja hengenvaaran takia, hän kuluu nopeasti loppuun.

Tutkija muistuttaa, että malleja ei voi tuputtaa väkisin, koska motivaatio on keskeinen tekijä oppimisen kannalta.

– Jos joku asia on niin sanotusti pakko tunkea kaaliin, pitää luoda sellainen ilmapiiri, että oppiminen on ainoa vaihtoehto. On myös tärkeä perustella, miksi joku asia on hallittava. Esimerkiksi minulla on niin kova itsemääräämistarve, että en suostu opettelemaan brownie-taikinan tekemistä, jos en koe sen olevan hyödyksi.

Adrenaliini ryöppyää taistelutilanteessa tavalla, jota ei pysty mitenkään kuvailemaan, saati harjoittelemaan. Herääkin kysymys: miten ihmisiä voidaan kouluttaa ääriolosuhteisiin, kun keho voi toimia paniikkitilanteessa ennalta arvaamattomalla tavalla. 

– Ei varmaan ole mahdollista psyykata itseään aivan tositilannetta kuvaavaan stressitilaan. Tästä minulle tulee mieleen voimanostaja Eddie Hall, joka kuvitteli maailmanennätysnostossaan, että tuomari oli paholainen, joka hänen tulisi tappaa. Hän lietsoi itsessään puhdasta vihaa. Stressitasojen säätelyn hallitseminen on mestarillinen kyky. Meidän onneksemme olemme mestareita oppimaan.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin

Tutkimuksien tähtitaivaalla Saarikivi on ehtinyt tehdä monenmoista laboratorioiden ulkopuolella. Hän on Yleisradion kolumnisti ja yrittäjä. Loistokas ura on hohdollaan jättänyt opiskelun varjoonsa.

– Kaiken tämän muun tutkimuksen ohessa väsään väitöskirjaa – edelleen sitä ensimmäistä. Minulla on ollut epätyypillinen urapolku, jota en suosittele kenellekään muulle.

Tulevaisuuden varalle tutkijalla ei koskaan ole ollut selviä suunnitelmia. Uransa yleisesti tärkeimpinä seikkoina hän pitää työn kiinnostavuutta ja merkityksellisyyttä. Myös rakkaiksi osoittautuneet työtoverit olisi Saarikiven mukaan mielekästä pitää mukana. Muu onkin sitten hämärän peitossa. 

– Se, mitä tämä tulee konkreettisesti tarkoittamaan muotoutuu omien kykyjen ja periaatteiden, toisten ihmisten kohtaamisen sekä puhtaan sattuman kautta.

Projektista toiseen edennyt Saarikivi on onnellinen, koska hän on saanut tutkia itseään kiinnostavia aiheita.