Oispa aamuja enemmän…

Palvelus kestää varusmiehillä puoli vuotta, yhdeksän kuukautta tai vuoden. Ennen inttiä sellainen aika saattaa tuntua pitkältä ja isolta uhraukselta, erityisesti koronavuonna, kun kiinniolot kestävät neljä viikkoa. Itselläni on viisikymmentäviisi aamua jäljellä ja minua kauhistuttaa jo tässä vaiheessa se, kuinka nopeasti tähän tilanteeseen ollaan päästy ja kuinka vähän palvelusta onkaan edessä.

Alokasjaksolla ei tullut ajatelleeksi, että toivoisi saavansa vielä lisää harjoituksia, lähiammuntoja tai puolustusharjoituksia, mutta toisin kävi. Nyt kun palvelusta jäljellä olevan viikkomäärän voi laskea kahden käden sormilla, yritän parhaani mukaan raapia kaiken viimeisistäkin hetkistä muiden kanssa irti. Oman palvelukseni kulun takia en ole viettänyt missään ryhmässä erityisen pitkää aikaa.

Palvelukseni aikana olen ollut sekä Säkylässä, että Santahaminassa – yhteensä kolmessa eri yksikössä. Ryhmäydyin ensin alokkaana panssarintorjuntakomppaniassa, sitten jääkärinä siirryin ruotuväkeen, jonka jälkeen siirryin aliupseerikurssille ja ryhmäydyin siellä uuteen ryhmään ja nyt viimein olen ryhmäytynyt alaisteni kanssa lehden toimitukseen. Voin kuvitella monen varusmiesjohtajan tuntevan samoin.

Sain kuulla ystäväni mielipiteen hänen palveluksestaan pari päivää ennen kuin hän kotiutui. Hän ei uskonut koskaan pitävänsä palveluksesta tai saavansa ystäviä. Hän yllättyi siitä miten syviä ystävyyssuhteita ja kuinka tärkeitä tukipilareita hänen ympärillään olleista ihmisistä muodostui. Erityisen onttona hän oli siitä, että palveluksen päättyessä päättyisi myös hänen elämässään se ympäristö, jossa hän kaiken tämän oli saanut.

Tieto siitä, etten enää palvelukseni aikana tule siirtymään toiseen yksikköön on rentouttavaa, mutta myös haikeaa. Tämä on viimeinen jakso palvelustani ja niin se on kaikille muillekin 1/21 saapumiserän johtajille. Tietyllä tavalla pystyn nyt ensimmäistä kertaa oikeasti paneutumaan ryhmääni ja tehtäviini, koska en stressaa mitään tulevaa tai odota mitään nurkan takana lymyilevää.

Mietimme muiden ryhmänjohtajien kanssa usein sitä, miten rikas kokemus on tuntea niin monta ja niin monenlaista ihmistä, kaikkialta maasta ja kaikenlaisista taustoista. Kadun ainoastaan sitä, etten saanut enkä voinut viettää enempää aikaa jokaisessa ryhmässä. Päässäni soi ilkkuvasti aamuja toivotteleva marssilaulu, johon olen saanut uuden perspektiivin nyt. Kolme, neljä, seitsemän, oispa aamuja enemmän.