Miljoonayleisö siivittää suomalaisten askelta Alankomaissa – "En mä ihan tällaista osannut olettaa"

Nijmegenin marssi vie 50 000 marssijaa ja puolitoista miljoonaa juhlijaa kadunvarsille.

Iloinen puheensorina täyttää Alankomaiden Heumensoordin leirintäalueen. Tuhannet ihmiset pakkaavat reppujaan ja valmistelevat varusteitaan maailman suurinta kävelytapahtumaa varten. 

Edessä on tiukka koitos – 166 kilometriä marssimista, johon osa suhtautuu kilpailun ja toiset juhlan kautta. 

Jännitys on käsinkosketeltava. Aamuviideltä kymmenien tuhansien ihmisten joukko olisi jo liikkeellä, ettei koko 12-tuntista päiväurakkaa täytyisi kävellä polttavassa helteessä. 

– Olisin voinut lähteä marssimaan jo aiemmin, Maanpuolustuskorkeakoulun (MPKK) ensimmäisen vuoden kadetti Eva Turtiainen huokaisee.

Hän osallistuu Nijmegenin marssiin kymmenen opiskelijatoverinsa kanssa. 

Kova koitos 

Nijmegenin marssi on Alankomaissa Nijmegenin kaupungissa järjestettävä kävelytapahtuma, joka kerää vuosittain 50 000 sotilas- sekä siviilitaustaista yli 70 eri maasta. 

Marssi kestää yhteensä neljä päivää, joista jokaisena kuljetaan noin 40 kilometrin taival. Samalla kaikkien alle 50-vuotiaiden osallistujien tulee kantaa vähintään kymmenen kilon taakkaa selässään.

Koetus on kova jopa nuorille sotilaille. 

– Tavoite on, että jokainen selviää maaliin asti joukkueena eikä kukaan joudu keskeyttämään, Turtiainen toteaa.

Harjoittelu matkaa varten on ollut ankaraa. Pelkästään kadettijoukkueen valinta tehtiin erillisen kilometrikisan perusteella. 

Kuukauden ajan kilpailijat kävelivät mahdollisimman monta kilometriä kymmenen kilon reppu selässään. Heistä yksitoista parasta valikoitui kadettien marssiryhmään. 

Turtiainen voitti kilpailun kävelemällä lähes 200 kilometriä. Aktiivinen harjoittelu jatkui kuitenkin koko joukkueella vielä kilpailun jälkeen.

– Olemme valmistautuneet marssiin ja ansainneet omat paikkamme joukkueessa, joten luotan suorituskykyymme täysin, kadettijoukkueen vetäjä Roope Teppola kertoo. 

Teppola päätti osallistua marssiin viime vuoden keväänä. Hän tapasi Pohjoismaiden kadettipäivillä ruotsalaisia kadetteja, jotka olivat osallistuneet Nijmegenin marssiin aiemmin. 

– Silloin ajattelin, miksemme mekin osallistuisi. 

Hän esitteli idean opiskelutovereilleen ja haki MPKK:n tukea reissua varten. Matka keräsi nopeasti kiinnostusta, ja joukkue saatiin kasaan. 

– Kyllä tätä on kauan ja hartaasti odotettu. Tuntuu uskomattomalta, että huomenna oikeasti marssimme tuolla! 

Marssia edeltävänä päivänä järjestettiin seremoniallinen lippuparaati. Kadetit osallistuivat juhlallisuuksiin yhdessä muiden kanssa. Kuva: Wessel Zuijderduin

Pitkä ja kivinen tie 

Kuu väistyy auringon tieltä. Kuumeisesti odotettu lähtöaamu koittaa viimein. Tuhannet marssijat seisovat maakohtaisesti odottamassa omaa vuoroaan. 

Rocky-elokuvista tuttu Gonna Fly Now pauhaa taustalla, kun joukkueet irtoavat yksitellen muodosta. Pienen ikuisuuden jälkeen tulee Suomen vuoro. Ja mars! Kadettien matka alkaa.

Joukkue aloittaa matkanteon terävällä vauhdilla. Jo ensimmäisen päivän aikana tulee kuitenkin selväksi, ettei marssi ole läpihuutojuttu. 

Ensimmäiset haasteet iskevät, kun ”ensimmäisestä maratonista” on kuljettu vain parikymmentä kilometriä. Kova asfalttipohja rasittaa jalkapohjia aivan eri tavalla kuin suomalainen metsämaasto, ja porottava Länsi-Euroopan aurinko tekee lihaskrampeista arkipäivää. 

– En mä ihan tällaista osannut olettaa, eräs naurahtaa marssimisen lomasta. 

Joukkue ei kuitenkaan pienestä hätkähdä, vaan jatkaa matkantekoa määrätietoisena. 

Yleisö ympärillä kannustaa marssijoita läpi matkan. Paikalliset lapset ojentavat tien reunalta karkkia ja tarjoavat matkalaisille vaihtosukkia sekä hellehattuja.

– Kyllä se on aika kulttuurishokki verrattuna siihen, mihin on aiemmilla marsseilla tottunut. Yleisön tsemppaaminen antaa niin valtavasti energiaa marssimiseen, Teppola kertoo. 

Juhlahumu on vallannut koko alueen. Nijmegenin marssin yhteydessä meneillään on Alankomaiden suurin festivaali, johon osallistuu yli puolitoista miljoonaa kävijää sekä kymmenittäin huippuartisteja ympäri pallon.  

– On ihan sanoinkuvaamaton fiilis, kun tuntee yleisön ympärillä kannustamassa. Ja musiikin soidessa jalkakin kulkee paremmin! Turtiainen ilakoi. 

Uusia tuttavuuksia 

Suosionosoitusten saattelemana kadettijoukkue saapuu leirintäalueelle. Alkaa armoton kehonhuolto sekä valmistautuminen tulevien päivien koitoksiin. 

– Täytyy huominen vetää hitusen rauhallisemmin, Teppola toteaa muulle joukkueelle ja saa osakseen nyökkäyksiä myöntymyksen merkiksi. 

Energiaa tulee säästellä, sillä edessä on vielä kolme pitkää päivää ja 120 kilometriä. 

Huoltotoimien yhteydessä iloinen rupattelu lisääntyy. Matkan aikana niin tutut kuin toisilleen tuntemattomat kadetit ovat lähentyneet keskenään. 

Kadetit fiilistelevät, miten ikimuistoinen kokemus tapahtuma on ollut. Yhtä lukuun ottamatta kaikki osallistuvat marssiin ensimmäistä kertaa. 

He ovat jakautuneet leirintäalueella kahteen tupaan, joissa muutkin ovat suomalaisia. Ensikertalaiset saavatkin runsaasti neuvoja konkareilta, joille Nijmegenin marssi on jokavuotinen perinne. 

– Näin monen vuoden jälkeen kenkä ei enää ihan samalla tavalla purista, aktiivimarssija, majuri Jaakko Rieppo kertoo. 

– Kun tänne vuosi toisensa jälkeen tulee, tapaa niitä samoja hulluja, jotka on ensimmäisen kerran tavannut melkein 15 vuotta sitten. Kannattaa siis välillä pysähtyä ihan vain nauttimaan tunnelmasta! 

Kokemuksen myötä Riepon joukolle on muodostunut perinteeksi oma ”pit stop”, jossa vuosien takaa tuttu paikallinen kestitsee konkareita takapihallaan.

– Ei tämä ihan pelkkää marssimista kuitenkaan ole, Rieppo naurahtaa. 

Marssi kerää osallistuja yli 70 eri maasta. Monille tapahtuma on vuosittainen perinne, jossa pääsee tapaamaan vanhoja tuttuja maailman jokaisesta kolkasta. Kuva: Sarah Bos

Vuosiksi kadonnut perinne

Suomalaiset osallistuivat tapahtumaan ensimmäisen kerran 90-luvun taitteessa. Osallistuminen oli pitkään hajanaista, kunnes uudelle vuosituhannelle tultaessa Puolustusvoimat otti matkasta vetovastuun. 

Monen vuoden ajan Puolustusvoimat lähetti tapahtumaan omia joukkueita muun muassa kadettikoulusta. Marssista tulikin opiskelijoiden himoitsema loma-aktiviteetti, joka jäi monille perinteeksi vielä opiskelujen jälkeen. 

Iloittelu päättyi, kun vuoden 2008 talouskriisi iski Suomeen. Puolustusvoimat joutui säästämään kuluista, ja joukkueiden lähettäminen loppui. Samalla kadettien opiskelijaperinne katkesi.  

– Opiskelijoiden ja oikeastaan muidenkin suomalaisten osallistuminen tyssäsi kuin seinään, Rieppo kertoo. 

Osallistujamäärä supistui supistumistaan. Vuonna 2016, kun osallistujia oli enää parikymmentä, Rieppo ryhtyi perustamaan ystävänsä kanssa Suomelle uutta delegaatiota. 

Hän kutsui neuvotteluihin useita reserviläisjärjestöjä sekä muita tahoja, ja lopulta matkan järjestelyvastuu siirtyi Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen harteille. 

Toiminta elpyi hiljalleen. Nyt yli sata suomalaista marssii tapahtumassa vuosittain. 

Uuden delegaation myötä myös Maanpuolustuskorkeakoulun opiskelijat ovat voineet hakea tukea matkaan, minkä jälkeen kadettijoukkueen osallistuminen on ollut jälleen mahdollista. 

Huippuvuosien lukemia ei kuitenkaan ole vielä saavutettu.

Viimeinen rutistus

Kello lyö 03.30. Viimeinen marssipäivä alkaa. 

Päivä päivältä kadettijoukkueen tahti on hidastunut. Käveleminen on jo vaivalloista. 

Yksi kadetti on joutunut keskeyttämään marssin marssimurtuman vuoksi. Jos vielä kaksi tippuu matkasta, ei joukkue saa virallista palkintoa. 

Viimeisillä voimillaan kadetit puskevat eteenpäin, vaikka kipu jaloissa yltyy askel askeleelta. Vain yleisön kannustus ja ajatus maaliviivasta motivoi enää jatkamaan. 

Joukkue on oppinut virheistään. Ensimmäisten päivien rivakan tahdin sijaan kadetit etenevät nyt tasaisen rauhallisesti ja keskittyvät jatkuvaan huoltoon. 

Jos joku tippuu porukasta, hidastetaan vauhtia. Eteneminen tehdään yhtenä joukkona. Aina tarvittaessa otetaan taukoja. 

Polttavasta kivusta huolimatta matka taittuu pääosin hymyssä suin. Joukkuehenki on hioutunut kolmen päivän aikana äärimmilleen. Rupatellessa matka taittuu nopeasti ja kipu unohtuu hetkeksi. 

Vahva tiimipeli näkyy myös huoltotauolla. Kadetit jakavat toisilleen talkkia ja rakkolaastareita. Muutamat hakevat ruokaa ja juomaa koko joukkueelle. 

– Spontaanit hyvät teot ja toisen kannustaminen auttavat meitä jaksamaan, Teppola kertoo ylpeänä joukkueestaan. 

Yhteishenki on levinnyt kaikkiin osallistujiin. 

Den glider in kajahtaa jälleen, kun suomalaiskadetit marssivat ruotsalaisten ohi. Tätä seuraa tuttuun tapaan valtaisa naurunremakka. Myöhemmin, kun ruotsalaiset tulevat ohi, kuuluu ”musta”, johon suomalaiset vastaavat ”pippuri”. 

– Täällä on ihan hullu yhteishenki! Etenkin näin viimeisenä päivänä kaikki kannustavat toisiaan, mikä tulee todella tarpeeseen. 

Jalkojen lepuuttaminen ja ruoan tankkaaminen on marssin läpäisyn kannalta elintärkeää. Kuva: Kadettijoukkue

Neljänkymmenen pitkän kilometrin jälkeen maali häämöttää lopultakin. Yleisö mylvii, kun kadetit astelevat viimeistä viisikilometristä, Via Gladiolaa. 

Kukkia lentelee ympäriinsä, ja kadetit jakavat ylävitosia niin, että heidän kätensä punoittavat kipeiden jalkojen lailla.

Kunniakuja sen kuin jatkuu, kunnes viimein joku huutaa:

– Se on siinä! 

Kadettien marssi on päättynyt.  

Väsynyt ja tyytyväinen

Via Gladiolan yhteydessä on palkintojenjako. Kadetit saavat suorituksesta omat henkilökohtaiset mitalit sekä yhteisen joukkuepalkinnon.

Marssin jälkeen he jäävät nauttimaan tunnelmasta, kunnes lähtevät bussilla kohti leirintäaluetta. 

– Oli kyllä tosi huojentunut ja tyytyväinen olo, Teppola kuvailee bussimatkalla. 

– Vaikka eihän tätä mitalien takia tehty. Tärkeintä oli päästä yhdessä joukkueena maaliin ilman, että kukaan muu joutui lopettamaan! 

Marssin jälkeen täytyi tietenkin ottaa joukkuekuva mitalit rinnassa. Kuva: Kadettijoukkue

Suurimmalla osalla mielessä on vain leirintäalueen suihku ja sänky. Muutamat aikovat kuitenkin mennä juhlistamaan marssin päättymistä muiden pohjoismaalaisten kadettien kanssa. 

Huomenna on vielä päivä aikaa nauttia festaritunnelmasta. Illalla joukkio palaa kunniakkaana Suomeen. 

– Kyllä tämä oli kokemisen arvoista, vaikka jalka puristaakin kengässä, Turtiainen tuumailee. 

Bussi pysähtyy. Kadetit linkuttavat tyytyväisenä kohti tupien suojaa. 

– Kaikki ylittivät itsensä. Olen meistä tosi ylpeä, Teppola iloitsee.