Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Merkityksellistä ikävöintiä

Ikävä on vaikea tunne, mutta se kuitenkin muistuttaa kuinka merkityksellisiä ihmisiä elämässäni on ja kuinka onnekas olen niistä hetkistä, jotka vietän heidän kanssaan.

Heinäkuun viidentenä aamuna, hetki ennen palveluksen aloittamista, itkin poikaystäväni sylissä. Jännitin kuinka kova ikävä minulla tulee, kun seuraavan kerran näemme vasta viikkojen kuluttua. 

Viikot kuluivat, mutta päästyäni ensimmäisille lomille ikäväni ei kadonnut. Sen kohde oli vain muuttunut. Kaipasin takaisin inttiin, kaipasin uusia ystäviäni, kaipasin rutiinia. Kotona ei ollutkaan niin hyvä olla.

Palasin palvelukseen ja päätin parisuhteeni. Vannoin valan puolustaa itsenäistä Suomea, ja huusin "viimeistä kertaa, rouva kersantti" sydämeni pohjasta. Kyyneleet vierähtivät poskiltani, en ollut valmis sanomaan hyvästi.  

Alokasjakso oli ohi, vaikka vasta hetki sitten olin astunut sisään Rannikkoprikaatin porteista. Hyppäsimme autoon ja matkalla mietin, kuinka kiitollinen olen saatuani jakaa tämän kokemuksen juuri näiden ihmisten kanssa. 

Siirryin Kaartin jääkärirykmenttiin suorittamaan palvelustani erikoiskomennusjoukkueessa tehtävässä, josta haaveilin jo paljon ennen palveluksen alkua. Uusi paikka pelotti minua, osittain koska tiesin jääväni tänne, ja osittain koska ikävöin alokasaikaa. 

Ensimmäisenä päivänä viestittelin vanhoille tupakavereilleni, ettei täällä ole ihmisen hyvä olla ja kuinka ennen kaikki oli parempaa. "Minä tahdon takaisin", luki monissa viesteissäni. 

Olin väärässä.

Olen viettänyt täällä nyt kuusi viikkoa, ja uusi kasarmi sekä ihmiset ympärilläni ovat alkaneet tuntua jo tutuilta. Tajusin nopeasti jännittäneeni turhaan – täällä onkin hyvä olla. 

Asiat muuttuvat kuitenkin liian nopeasti, enkä tahdo pysyä tahdissa. 

Kuulin taas sanat "viimeistä kertaa", ja katselin vierestä, kun vanha miehistö pakkasi reppujaan. Keskustelimme siitä, kuinka haikeaa lähteminen on, vaikka kaipaakin kotiin. 

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika olla poissa.

Aamulla vilkutin heille viimeistä kertaa, mikä tuntui epätodelliselta, sillä vastahan olin ehtinyt tutustua heihin. 

Minulla on 12 viikkoa palvelusta takana, ja toisinaan minusta tuntuu, että olen irrallaan todellisesta maailmasta. 

Palveluksessani erikoista on se, että poistun päivittäin varuskunta-alueelta ja kuljen puolen kilometrin päästä kotiani. Aamuisin sateinen Hämeentie tuntuu harhakuvalta, ja pohdin, olenko yhä unessa, kun en koskaan kävele kotiin?

Kaipaan kovasti kotiin, eikä kaipuuta helpota ajatus siitä, että voin törmätä naapuriin kadulla, tai melkein nähdä kotini, kun nousen metroaseman portaita. 

Todellisuus kuitenkin iskee vasten kasvojani, kun astun sisään kotiini, ja tajuan, ettei kukaan kuitenkaan odota minua. Olen yksin, enkä tiedä mitä tekisin. 

Kukaan ei herätä minua aamulla, kinastele kanssani siitä kuka on kenenkin tiellä, kun olisi kiire pedata punkka, tai pese kanssani hampaita illalla. Kukaan ei myöskään keitä kanssani aamukahvia ja keskustele tulevan viikon suunnitelmista tai mieti, mitä ruokaa haluamme syödä illalla. Ikävöin ystäviäni siviilissä kovasti, mutta yhteyden ottaminen tuntuu pelottavalta. Heidänkin elämänsä jatkuvat, ja useiden viikkojen poissaolon jälkeen en halua kuulla, ettei heillä ole aikaa. 

Elämä palveluksessa tuntuu toisinaan siltä, kuin eläisi pienessä maastokuvioisessa kuplassa, ja arkeen palaaminen vuorostaan on kuin avaisi kirjan, jonka välistä olisi jäänyt pari lukua.
 
Olen taas lomalla ja istun toimettomana odottaen iltaa, sillä sovin tupakaverini kanssa, että puhumme facetime-puhelua. Ikävöin jälleen inttiin, viikkojen koti-ikävän jälkeen. 

Tuntuu erikoiselta puhua puhelimessa, koska olen tottunut viettämään kaiken ajan tämän ystäväni seurassa. Olemme eri lomarytmissä, ja kun minä palaan, hän on poissa. Hän siirtyy aliupseerikouluun, minä taas jään miehistöön. Jälleen yksi ystävä vähemmän. 

Hyvästeleminen tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä hankalalta, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, etteivät hyvästit tarkoita sitä, ettemme näkisi enää koskaan.