Hyppää sisältöön
Osiot
Valikko

Ruotuväki

Me ja ne

Kun joukko jaetaan osastoihin, saattaa sen yhtenäisyys alkaa säpälöitymään. Pienemmät ryhmät alkavat keksiä "viholliskuvia" ja keskittyvät kinastelemaan oman ryhmänsä me-hengen nimissä.

Varusmiespalveluksen kantava voima on kautta vuosien ollut yhteisöllisyys ja samoja tuntemuksia käsittelevien palvelustoverien tuki. Tuskinpa moni kestäisikään inttivuotta yhtä mallikkaasti ilman tuota yhteisöllisyyttä, joka on jokseenkin ainutlaatuista verrattuna siviilimaailmaan. 

Viimeisen vajaan puolen vuoden ajan olen viettänyt valtaosan ajastani katsellen samoja naamoja neljä viikkoa putkeen. Yllättävää kyllä ne eivät juurikaan kyllästytä – päinvastoin. Väitän ryhmäkiinteyden ja -dynamiikan kasvaneen huomattavasti oman ryhmän keskuudessa, kun elämme yhdessä entistä suuremmissa määrin ja kamppailemme pitkien kiinniolojen tuomien ongelmien kanssa. 

Kokonaisuus ei valitettavasti ole näin ruusuinen. Oma ryhmäni ja osastoni on vain pieni osa kolmeen kohorttiin jaettua yksikköäni. Kohorttien on vältettävä kaikkea kontaktia toistensa kanssa. Yksikön jakautuminen kolmeen luo pakostakin suuren särön joukon yhtenäisyyteen ja yhteisöllisyyteen. Enää ei olekaan vain me, vaan käytävän toisessa päässä elävät myös nuo kummalliset toiset, jotka hädin tuskin tunnistan.

Epäluulo ja erojen etsiminen nostaa päätään nopeammin kuin voisimme uskoakaan: Miksi nuo tekevät noin? Eivätkö ne osaa edes käytöstapoja? Vastakkainasettelu on valmis, ja keskenään ryhmäytyneet osastot mulkoilevat toisiaan kuiskutellen, mitä törkeyksiä muut ovat heitä kohtaan tehneet. 

Keskeisenä tapana parantaa ryhmän me-henkeä on aina pidetty jonkinlaisen yhteisen vihollisen löytämistä, oli se sitten yksilö, valtio tai vaikka toinen osasto. Tämä vihollinen aletaan nähdä imaginaarisena uhkana oman ryhmän koko olemukselle ja tavalle toimia. Oma tapa tehdä asiathan on luonnollisesti yksiselitteisesti paras tapa. Kilpailuasetelmassa halu korostaa oman ryhmän erinomaisuutta nousee päätä huimaavalle tasolle. 

Ei vaadi suurta ajattelua nähdä, mitä suuremman joukon edulle, yhteishengelle sekä palvelushyvinvoinnille käy, kun joukko jakautuu toisiaan vastaan taisteleviin ryhmittymiin, joiden sisällä ollaan valmiita jopa kääntymään omia palvelustovereita vastaan oman ryhmän nimissä. Toisinaan kunnioitus muita kohtaan on täysin tiessään aivan kuin oman kuplan ulkopuoliset saman yksikön varusmiehet olisivat alempaa sorttia. Heitä voi nimitellä, kajota heidän omaisuuteensa tai jopa niin sanotusti "puukottaa selkään". Kauaksi ovat jääneet sotilasvalan sanat: tahdon myös asetovereitani kohtaan olla suora ja auttavainen. 

Kun tilanne ylittää tietyn pisteen, jatkaa se kehittymistään entisestään, sillä toisten törkeyksiin pitää vastata samalla mitalla, ja puolustaa omiaan, minkä myötä syntyy voimakas mukaansa imevä kierre. 

Ryhmien kilpaillessa keskenään yhteinen etu ei loista kenenkään mielessä, vaan viime kädessä koko suurempi joukko kärsii tilanteesta joka mittarilla. Välillisesti myös yksilö voi kärsiä, sillä kinastelu on raskasta, eikä muutenkin kuluttavassa palveluksessa olisi voimavaroja käytettäväksi riitelyyn tai riitelyn kestämiseen puhumattakaan itseä vastaan kääntyvistä vertaisista. 

Tilanteesta olisi helppo päästä ulos yksinkertaisesti keskustelemalla ja pohtimalla oman toiminnan järjettömyyttä, mutta oman ryhmäkiinteyden vuoksi harva on valmis tunnustamaan, että eihän noissa muissa oikeastaan ole mitään vikaa. Toisaalta tiukat rajoitukset estävät tutustumasta yläkerran kummajaisiin. Toivon kuitenkin, että tämänkaltaiset kokemukset ovat vain pieni vähemmistö koronavuoden muistoista.