Intistä muodostuu ajan kanssa ainoa todellisuus, jonka tietää – Maailma kasarmin ulkopuolella ei pysähdy palveluksen ajaksi

Mitä pidemmälle palvelus etenee, sitä kaukaisemmalta siviilielämä alkaa tuntua.

Kohta päätökseen tuleva yhdeksän kuukauden urakka on osoittanut minulle, että maailma varuskunnan porttien ulkopuolella ei todellakaan pysy muuttumattomana.

Varusmiespalvelus ei ole kuin pieni siivu pienen ihmisen elämästä, mutta sen aikana päivät ja viikot tuntuvat sitäkin pidemmiltä. Kun tarpeeksi aikaa on kulunut, intti on melkein ainoa todellisuus, jonka tietää.

Usein ajattelen, että siviilimaailmani olisi vain pysähtynyt. Kuitenkin joka kerta palatessani kotiin lomille todistaa minut vääräksi. Esimerkiksi pelkästään kesän aikana siskoni on lähtenyt opiskelemaan, siviilikaverini ovat jo kotiutuneet intistä ja naapurustoni kerrostalo on saanut purkupäätöksen.

Kaipuu siviilielämään on vain kasvanut palveluksen edetessä. Läheisten kanssa ei ehdi viettämään aikaa kunnolla, siviilissä hoidettavat asiat pitkittyvät ja etäisyys tavalliseen elämään kasvaa kasvamistaan. 

Ainoastaan pidemmillä lomilla kuin pelkillä viikonloppuvapailla pääsee hetkeksi oikeasti maistamaan, miltä se tavallinen elämä tuntuu. Tämä usein kuitenkin kostautuu, kun viimeisenä päivänä katse kääntyy kohti varuskuntaa. Sotilasarkeen palaaminen tuntuu vain kovalta suoritteelta. 

Tuntuu kuin yrittäisi elää kahta elämää samaan aikaan, mutta toiselle niistä on mahdotonta järjestää aikaa. 

Kasarmiarkeen on alkanut turtua. Arkirytmi alkaa pitkän ajan kuluessa maistumaan karvaalta ja siihen kaipaisi kovasti muutosta. Varusmiesten "laitostuminen" ei ole millään tapaa uusi käsite, joten en ole tästä yhtään yllättynyt. 

Yhtenä suurena pelastajana tähän on onneksi ollut iltavapaat. Vaikka ne kestävät vain muutaman tunnin eivätkä välttämättä ole jokapäiväisiä, ne vierottavat taistelijan mieltä edes hetkeksi irti arjesta.

Silti yli puolen vuoden palveluksen jälkeen palvelus on alkanut tökkiä tai inttislangitermein "hajottamaan". Olo on paikoin kuin raskaan sarjan nyrkkeilijällä, jolle valmentaja karjuu silmien sumetessa "one more round!"

Kehässä ei tarvitse tosin enää kauaa pysyä pystyssä, sillä kotiutuminen on aivan kulman takana. Kohta on aika palata siihen elämään, jonka tammikuun alussa jätti taakseen. 

En tosin tarkoita, ettenkö olisi kokenut nautinnollisia hetkiä palvelukseni aikana. Pidemmän päälle päivät alkavat väkisinkin kyllästyttämään. Tuskin olen ainoa, jolta on alkanut tuntua siltä.

Siirtymistä reserviin ei pidä kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä. Laskeutuminen rynnäkkökiväärien ja sotilashierarkian lumotusta maailmasta takaisin tavallisten kuolevaisten maailmaan vaatii varmasti totuttelua. Mutta karavaani kulkee ja intti on vain yksi pysäkki matkan varrella.