Ei enää ikinä inttiin

Ehtoota reservistä. Tämä kolumni on aloitettu 255+2 päivää sitten. Kirjoitin läpi palveluksen likimain päivittäistä päiväkirjaa. Käykäämme siellä. Kuten palveluksessa usein käy, kaikki palaa alokasjaksoon.

TJ 347

Niinisalon eli “Nibizan” porteista sisään astuessa sisäistin, että ikävä on hyvä merkki. Siviilielämä on nyt toisella puolella, ja on oikein mukavaa, että se harmittaa. Kauaa en kuitenkaan ehtinyt huokailla, ennen kuin haimme varusteet. Tätä seurasi monta tuntia odottelua, kysymyksiä ja epämääräisiä vastauksia. Odottelen, milloin näemme muitakin kuin alikersantteja ensi kerran.

Menee hyvin! Jotain negatiivistakin löytyy. Kulmakarvat nousevat päälakea pitkin niskaan asti, kun ymmärsin mahdollisuudet saada kahvia olevan absoluuttinen negaatio. Ensimmäiset lomat ovat kymmenen päivän kuluttua. Se on kohtuullista. Alikersantit ovat iskeneet silmää ja vinkanneet kuukauden kinkkujen olevan vielä joskus todellisuutta.

Kaikki tupalaiseni ovat Satakunnasta tai Pohjanmaalta. Alapunkan veikko on tuleva ystävä uskoisin, sillä jonkinasteista kemiaa on havaittavissa. Hän on Porista. Täytyy huomenna kysyä, mikä hänen nimensä olikaan.

TJ 343

Kahvinälkä on tyydytetty. Sain ensimmäisen inttislangittain "nakkini", kun tyhjensin rakkaiden tupalaisten kanssa kylmäkontista pilaantunutta ruokaa, joka oikeastaan ei ollut pilaantunutta vaan pilaantumassa. Ruokahävikin määrä on järkyttävä! Voisikohan aitaan leikata pihdeillä reiän ja ilmoittaa ruokaa tarvitseville roskakatoksen olevan täynnä kunnon sapuskaa? No, sain tästä roskien vientiin kohdistuneesta operaatiosta palkkioksi 200 pussukkaa pikakahvia. Näillä selviän ensimmäisiin lomiin asti.

TJ 339

Tänään sulkeisia. Ne ovat kutakuinkin hallussa, ehkä hieman pitäisi aseeni, jonka olen nimennyt Muuseliksi, nahkaremmin kanssa olla tarkempi. Huvittavaa, kuinka joukkueen huuto ja yhteinen kääntyminen aiheuttavat primitiivistä yhteyden tunnetta.

Koronasta. Sotilaskotiautolle pääsemme satunnaisesti. Ostan silloin sapuskaa usein varastoon. Korona näkyy muutenkin, erityisesti vapaa-ajan toiminnan niukkuutena. Onneksi valmistauduin. Kaapissa on kirjoja, ja olen löytänyt yleisestä palvelusohjesäännöstä lukuvapaat, jolloin voi hiljaisuuden aikana mennä luokkaan työskentelemään. Siellä saa muitakin kuin inttiasioita aikaan, ja ne ovat harvoja hetkiä, kun palveluksessa pääsee olemaan yksikseen ja yksilö.

Ensimmäinen viikko on nyt takana. Se ei ole vertailukelpoinen kokonaisuuteen, totutellaan vielä.

TJ 330

Olen tehnyt parhaani, ja ilahduttavasti se on tuottanut tulosta. Alikersantti povaa minulle RUK:n tuoksuista tulevaisuutta. Punastun. En ole aivan varma, mihin tehtävään pyrkisin. Kuulin ohimennen erityistehtävistä, joihin kuuluu muun muassa varusmiespappikoulutus. Tiedustelu kiinnostaisi myös. 

Joukkuelaisten kanssa olemme keskustelleet tästäkin aiheesta, ja on mahtavaa, kuinka erilaisia piirteitä ihmisistä paljastuu. Toinen haluaa puolella vuodella, koska kotitila odottaa isäntäänsä. Kolmas on hävinnyt vedon ja menee siksi vuodella.

TJ 319

Varusmiespappeuteen liittyvät haaveeni kaatuivat, sillä en ole teologian ylioppilas. Ystäväni vinkkaamana hain nyt lisäksi Pääesikunnan viestintäosastolle Ruotuväen toimittajaksi. Siellä pääsisi hyödyntämään ja kenties jopa kehittämään siviilipuolen osaamista. Haastattelut koittavat ensi viikolla.

TJ 314

Murphyn lakia mukaillen kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. No, tänään tapahtui sen käänteinen versio. Aamulla juoksimme Cooperin, ja lopputulos oli 3 350 metriä. Mitä ihmettä? No seuraavaksi sain viestin luuriini, että siirryn Santahaminaan ja ryhdyn Ruotuväen toimittajaksi. Tämän kaiken jälkeen iltapäivällä alkoivat lomat. Monta ykköshienoa juttua! 

Alokasaika on nyt paketissa. En olisi uskonut, että jo tässä vaiheessa olisivat edessä vaikeat jäähyväiset monelle tärkeäksi muodostuneelle ihmiselle. Sydän on kuin lunta ohuen punaisen ihon alla, ja olen matkalla "läksläks" Nibizalta.

TJ 0

Reservin aurinko tuntui aina joltain, joka ei koske minua. Tavoittelematon vedenjakaja elämän ja inttielämän välillä. Tänään seuratessani ympärilläni kirkkaita reserviin siirtyviä silmiä olen onnellinen. Reservin siirtyminen ei ole yksi hetki – se on jotain, jonka käsittää useaan kertaan kotiutumisen jälkeen. Huokailua on tiedossa paljon. Voi tulla ikäväkin. Nyt tunnen kiitollisuutta ja nappaan ruotuväkeläisten kanssa valokuvan. Ja toisen 40 vuoden kuluttua.