Aida-adaptaatio vie 150 vuotta vanhan merkkiteoksen Lähi-idän sotatantereelle
Verdin riipaiseva rakkaustarina saa vastapainoa ohjaajan omakohtaisesta sodankuvasta.
Kuka sodissa voittaa? Kysymys ohjaa Noa Naamatin tulkintaa yhdestä oopperamaailman vakiintuneista klassikoista.
Giuseppe Verdin oopperakirjallisuuden klassikkoteos Aida (1871) tunnetaan mahtipontisista kuoro-osuuksista, riipaisevasta rakkaustarinasta ja näyttävästä lavastuksesta.
Vaikka alkuperäisteoksesta tutut elementit pitkälti säilyvät, muuttuu niiden merkitys Naamatin tulkinnassa täysin.
Siinä missä useimmat Aida-versiot keskittyvät puhtaasti kolmiodraamaan ja mahdottomaan rakkaustarinaan, missä jopa sotaa romantisoidaan, käyttää Naamat rakkautta sodanvastaisena viestinä.
Muinaisen Egyptin estetiikka on revitty täysin, ja tapahtumat sijoittuvat nykyajan sodan raatelemaan Lähi-itään.
Rauniolavastuksen lisäksi tulkinta käyttää teknisesti tuotettua äänimaailmaa.
Räjähdykset, laukausten pauke sekä sireenin ulvonta yhdistettynä Dan Ettingerin johtaman orkesterin jylinään ja kuoron uljaaseen laulantaan tekee äänimaailmasta uniikin ja vahvistaa sodanvastaista viestiä.
Myös valosuunnittelu (Noa Naamat, Heiko Steuernagel) on yksinkertaisen tehokasta ja kontekstissa toimivaa.
Aikansa kuva
Adaptaation juonikuvio noudattaa pitkälti alkuperäisteoksesta tuttua kaavaa, vaikka tässäkin suhteessa on tehty sanomanmukaisia muutoksia.
Tavanomaisesta poiketen egyptiläinen sotapäällikkö Radamès (Giorgi Sturua) palaa sodasta traumatisoituneena. Hän potee huonoa omatuntoa eikä voi juhlinnan keskelläkään päästä irti sotatantereen kauhuista.
Sturuan voimakas tulkinta sodan rikkomasta ja ahdistuneesta miehestä välittyy tässä suhteessa erinomaisesti, vaikka joissain vaiheissa tenorin anti jääkin hieman vaisuksi.
Räiskyvä tunneilmaisu on oopperan vahvinta antia. Näyttävien roolisuoritusten joukosta Emilia Rukavina loistaa kirkkaimpana. Hänen ilmaisunsa mielialaltaan epätasapainoisena Amresis-prinsessana on ilmiömäistä.
Vaikka rakkaus ja kateus ovat juonen kannalta oleellisia, on ne esitetty nykyajan pessimistisessä muotissa.
Valosuunnittelu ja lavastus antavat tutulle juonelle uudenlaisen visuaalisen tulkinnan. Kuva: Emma Suominen
Kun sota on pelkästään median kautta jokapäiväisessä arjessa läsnä, sen aiheuttama tunnereaktio tuntuu hyvinkin henkilökohtaiselta ja kilpailee jopa riipaisevan rakkaustarinan kanssa.
Adaptaatiossa sota ei aiheuta kenellekään – edes Egyptin voitokkaille joukoille – muuta kuin kärsimystä ja mielipahaa. Kysymykseen siitä, kuka sodissa voittaa, Naamatin Aida-tulkinta vastaa tylysti: ei kukaan.
Tulkinta uskoo muutokseen
Naamatin Aida-tulkinta on raadollinen ja karu, mutta sisältää toiveikkuuden siemenen.
Vaikka Radamès ja Aida (Monica Zanetti) on opetettu vihaamaan toisiaan, voivat he kaikesta tuskasta huolimatta nähdä toisensa ihmisinä.
Totutusta poiketen rakastavaisten kuolema ei tunnu traagiselta, pikemminkin vapauttavalta. He pääsevät vihdoin irti sodan loputtomasta murheesta.
Se on klisee, mutta rakkaus voittaa. Viesti on muuten surumielisen tulkinnan keskellä voimaannuttava.
Naamatin Aida on epävarman aikakauden tuote, joka uskaltaa toivoa, että voisimme tulevaisuudessa löytää rauhan.
Se myös osoittaa, että vanhoilla klassikkoteoksilla voidaan käsitellä nykyajan haasteita, kunhan perinteitä uskalletaan muuttaa.
Aida sai ensi-iltansa Suomen kansallisooppera ja -baletissa 28. elokuuta. Ooppera pyörii ohjelmistossa 1. lokakuuta asti.
