Lisää liikettä koulutukseen

Olen kuullut oman palvelukseni aikana kerrottavan useaan kertaan, että ampumataito on sotilaan tärkein yksittäinen taito. Tämä lukee myös uusimmassa puolustusvoimien julkaisemassa Sotilaan käsikirjassa (2015). Jokainen aseellista palvelusta suorittava ampuu satoja laukauksia ampumaradalla, jotta kyseinen taito saataisiin hiottua huippuunsa. Liikuntakoulutuksen merkitystä korostetaan huomattavasti vähemmän. Onko todella niin, että erinomainen ampumataito on sotatilanteessa tärkeämpi kuin hyvä peruskunto?

Vaikka sattuisi olemaan talvisodan legenda Simo Häyhän kaltainen mestariampuja, ei siitä ole juuri hyötyä, jos kunto loppuu kesken. On myös selvää, että ampumataito heikkenee sen mukaan, mitä enemmän fyysistä rasitusta ampuja kokee samaan aikaan. Hyväkuntoiset ihmiset kestävät enemmän fyysistä rasitusta, ja pystyvät näin säilyttämään ampumakykynsä muita pidempään tai korkeammalla tasolla esimerkiksi raskaassa taistelutilanteessa.

Samainen Sotilaan käsikirja, joka korostaa ampumataidon merkitystä, vaatii, että varusmiespalveluksen jälkeen taistelijan on kyettävä toimimaan jatkuvassa taistelukosketuksessa vähintään kaksi viikkoa ja käyttämään kaikki voimavaransa 3–4 päivää kestävään vaativaan ratkaisutaisteluun. Itse koen kuitenkin, että puolustusvoimien nykyinen koulutus ei tue Sotilaan käsikirjan tavoitteita fyysisen kunnon osalta.

Puolustusvoimauudistuksen myötä saapumiserästä 1/13 lähtien kaikilla varusmiehillä on ollut koulutuksesta riippumatta 15 vuorokautta lyhyempi palvelusaika kuin tätä ennen. Uudistuksen yhteydessä linjattiin, että muun muassa liikuntakoulutuksen määrää karsitaan. Sen sijaan ampumakoulutukseen ei koskettu.

Tämä näkyi selkeästi omalla peruskoulutuskaudellani. Liikuntakoulutusta ei ollut viikko-ohjelmassani edes joka viikko. Silloin kun koulutusta annettiin, se oli suurimmalle osalle joko liian raskasta tai liian kevyttä. Itse olen vain kerran todistanut, että taistelijat on liikuntakoulutuksessa jaettu tasoryhmiin. Jos tätä ei tehdä, putoavat heikompikuntoiset auttamatta kyydistä, kun taas vahvan urheilutaustan omaavat jäävät ilman kunnon kehittymisen edellyttämää haastetta.

Oman peruskoulutuskauteni lopulla kouluttajat kysyivät joukkueeltani palautetta annetusta koulutuksesta. Hämmästyttävän moni mainitsi ensimmäisten asioiden joukossa liikuntakoulutuksen heikon laadun ja vähäisyyden. Minkään muun osa-alueen epäonnistuneesta kouluttamisesta ei ainakaan omassa tuvassani oltu yhtä yksimielisiä.

Olen myös todennut, että monet varusmiehet kritisoivat saamaansa liikuntakoulutusta muissakin joukko-osastoissa. Palvelustehtäväni Ruotuväki-lehdessä on mahdollistanut keskustelemisen lähes kaikista Suomen joukko-osastoista tulleiden varusmiesten kanssa. Kun olen kysynyt heiltä aiheesta, on vastaus ollut usein samankaltainen. Liikuntakoulutusta on ollut harvoin, ja se on koettu liian vaativana.

Liikuntakoulutuksen vaativuuden kritisoiminen saattaa kuulostaa kielteiseltä suhtautumiselta liikuntaan ylipäätään. Näin myös varmasti on ainakin osassa tapauksista. Totuus on kuitenkin se, että liian raskaat liikuntakoulutukset eivät yleensä kannusta liikunnalliseen elämäntapaan varusmiespalveluksen jälkeen. Sama vaikutus on myös koulutuksen vähäisyydellä, joka ei mahdollista kehittymisen vaatimaa harjoittelun jatkuvuutta.

Nykyisessä peruskoulutuskauden koulutussuunnitelmassa on varattu liikuntakoulutukselle 15 prosenttia ajasta ja ase- ja ampumakoulutukselle 26 prosenttia. Olen kuullut niin monen varusmiehen oppineen ampumaan erinomaisesti, että ampumakoulutuksesta lienee varaa siirtää resursseja liikuntakoulutukseen. Samalla liikuntakoulutukseen osallistuvat tulisi jakaa lähtötason mukaisiin ryhmiin.