Ole hiljaa ja innovoi

Filosofi Hannah Arendt totesi ihmisten välisestä kanssakäymisestä, että sen seuraukset ovat aina ennalta-arvaamattomia ja jatkuvat loputtomiin, koska toimijoina ovat yksilölliset ihmiset, joiden puuhia toiminnan aloittaja ei voi koskaan ennustaa varmasti. Ajatellaan vaikkapa varusmiesjohtajaa: jos hän käskee alaisensa tekemään jotakin, hän ei voi olla varma, totteleeko joukko, tekeekö se tahallaan päinvastoin kuin mitä käskettiin, ärsyyntyykö se hieman ja alkaa kahden päivän kuluttua kapinoida, vaiko jotakin tältä väliltä.

Yksi tapa vastata ongelmaan on Arendtin mukaan "eliminoida julkisen alue", toisin sanoen tappaa yksilöllisyys ja viedä ihmisiltä päätäntävalta omista asioistaan. Kaikki tekeminen ja kanssakäynti pyritään kahlitsemaan ennustettavaksi säännöillä ja laeilla, Arendtin termein "korvaamalla toiminta valmistamisella".

Tankkasin Arendtia pääsykokeita varten koko viime kevään, joten havahduin joitakin päiviä sitten kuullessani tupalaiseni puhuvan asioista, jotka inttiympäristöstä tekevät epämiellyttävämmän.

– Skappareiden kanssa puhuminen menee kaavalla, se on ykkösiä ja nollia, hän kuvaili toimistokäyttäytymistä, ilmoituksenantoa ja tervehtimissääntöjä.

Palveluksessa varusmiehestä koulitaan monessa mielessä ennemminkin eräänlainen lajinsa edustaja kuin inhimillinen yksilö. Hän liikkuu harvemmin itsekseen missä ja milloin haluaa, sen sijaan hän marssii osana suorakulmion näköistä muotoa. Hän selviää helpoiten, jos häntä nälättää, väsyttää ja kusettaa silloin, kun se on merkitty joukon aikatauluun.

Tämä lajin edustajaksi typistäminen vähentää intoa suoriutua paremmin ja käyttää omaa kekseliäisyyttään: Arendtin mukaan yritteliäisyyden motivaattorina on toisilta ihmisiltä saatu kunnioitus. 1900-luvulla motivaattoriksi on hänen mukaansa tullut myös välineellinen arvo nimeltä raha. Sotaväessä ei jaeta rahaa, joten siellä motivoidaan kultaisilla kaulukseen kiinnitettävillä nappuloilla. Ne ovat hämmentävän toimivia välineitä saavuttaa kunnioitusta.

Yksilöllisyyden puolesta puhuminen ei ole mitään nykyajan hömpötystä. Jo Ilmari Kianto totesi teoksessaan Väärällä uralla vuonna 1896, kuinka orjamainen rooli on epämiellyttävä, ja jollakin tapaa myös aliarvioi ihmisen kykenevyyttä. Tutkija Anders Ahlbäck tutki omakohtaisia armeijakertomuksia 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun, ja hän havaitsi niistä seuraavat kantavat teemat: alistuminen ja kurinalaistaminen, autonomian ja oman tilan kaipuu sekä normaaliuden vastakuvat. Vastakuvilla viitattiin muun muassa teatraaliseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen sekä siviilimaailmasta eristäytyneisyyteen.

Ankara sotilaskuri ei myöskään ole ehdoton osa asevoimia: Ahlbäck toteaa, että se on koettu suomalaiselle mielenlaadulle niin vieraana, että siitä puhuttiin aikoinaan "preussilaisena kurina". Lisäksi sotilaskuri joidenkin tulkintojen mukaan tiukkeni itsenäistymisen jälkeisinä vuosina.

Omasta näkökulmastani vaikuttaa siltä, että varusmieskoulutuksessa ollaan pääosin kiinni vanhan ajan johtamistyylissä, jossa arvostetaan kovan auktoriteetin johtajaa ja kuuliaista alaista. Sitten taas tällä hetkellä varmaankin kaikki siviilipuolen yritykset, joilta kysytään, tekevät töitä hierarkioiden purkamiseksi ja oma-aloitteellisuuteen innostamiseksi.

Luonnollisesti myös puolustusvoimat tiedostaa vapaan ideoinnin ja helposti lähestyttävien johtajien hyödyt, koskien niin palvelusviihtyvyyttä kuin myös suorituskykyä ja kykyä varautua tulevaisuuden muuttuviin uhkakuviin. Tovi sitten haastattelemani puolustusvoimien tutkija Jan Hanska mainitsikin useita esimerkkejä siitä, kuinka "älyllinen stimulointi" on yleistynyt palveluksessa viime vuosina.

Kaikesta huolimatta varusmiehellä menee pää pyörälle vastakkaisten toiveiden ristitulessa: toisaalta täytyy menettää identiteetti ja olla hiljaa, toisaalta täytyisi kiikuttaa henkilökunnalle kehitysehdotuksia ja nostaa kättä ylös kun kysytään jotakuta vapaaehtoista suorittamaan jokin vielä tuntematon tehtävä.

Helpoiten varusmiesjoukosta voivat erottua johtajat, joilla on jo tietty muodollinen hyväksyntä siitä, että he saavat vaikuttaa asioihin, ja joidenka kasvot kantahenkilökunta saattaa muistaa. Sen sijaan esimerkiksi koulussa hiljaisen roolin omaksuneet ajautuvat palveluksen myötä helposti ajattelemaan, että parhaiten selviää kun on hiljaa ja tottelee, eikä kukaan oikeastaan tule heitä siitä ajatusmaailmasta ravistelemaan pois. Jos palvelus vahvistaa tätä ole hiljaa ja tottele -mentaliteettia entisestään, mitä heille sitten käy siellä työelämässä?

Kuten todettua, hidasta muutosta asian suhteen on havaittavissa, ja kenties elämme eräänlaista siirtymävaihetta. Tässä siirtymävaiheessa on mielestäni hyvin ristiriitaista esimerkiksi se, että vaikka helppoon lähestyttävyyteen kannustetaan, toimistokäyttäytymissääntöjen myötä varusmiehen on miellyttävämpää lähestyä pääministeriä kuin vaikkapa yksikön päällikköä.

Kolumnia on pohdittu seuraavien lähteiden avustuksella:

Hannah Arendt: Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot (mm. Vastapaino 2016),

Anders Ahlbäck: Armeijakokemusten jatkuvuuksia (julkaistu Teemu Tallbergin, Anni Ojajärven ja Tiia Laukkasen toimittamassa teoksessa Puolustuslinjalla, Nuorisotutkimusverkosto 2017)