Yksi maa, yksi kansakunta, kolme ritarikuntaa
Vuosittain ritarikunnat jakavat Suomessa hieman yli 8000 kunniamerkkiä. Suomen 100-vuotisen historian aikana on jaettu yli 300 000 kappaletta Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikuntien kunniamerkkiä
Kunniamerkkien antaminen on monimutkainen prosessi, joka sisältää omat kiintiönsä, kertoo 14. joulukuuta ilmestyvän Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat-kirjan kirjoittaja filosofian tohtori Antti Matikkala.
– Prosessi alkaa ehdotuksesta. Itseään ei voi ehdottaa kunniamerkin saajaksi. Kunniamerkkiehdotukset käyvät ministeriössä, jonka jälkeen niistä tehdään esitys. Esitys siirtyy lopulta ritarikuntien hallitukselle, joka avustaa ritarikunnan suurmestaria eli presidenttiä. Presidentti on kunniamerkkien antamisen saralla suvereeni toimija, joka voi antaa kunniamerkin haluamalleen henkilölle oli esitystä tai ei, Matikkala sanoo,
Ritarikunnat ovat Euroopassa varsin yleinen ilmiö – ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kaikki maat Euroopassakaan eivät kuitenkaan ole katsoneet ritarikuntia tarpeellisiksi.
– Kunniamerkit ovat valtioiden päämiehille hyvin edullinen ja kustannustehokas tapa palkita kansalaisia sekä hoitaa diplomaattisen kohteliaisuuskulttuurin mukaisesti kansainvälisiä suhteita. Tietenkin löytyy myös maita, kuten Irlanti ja Sveitsi, jotka ovat katsoneet tulevansa toimeen ilman ritarikuntia, Matikkala toteaa.
Suomen kolme ritarikuntaa ovat syntyneet eri ajankohtina eri tarpeisiin. Vapaudenristin ritarikunta luotiin 1918 palvelemaan sodanajan tarpeita, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta puolestaan perustettiin 1919 ennen kaikkea rauhanajan ansioiden palkitsemiseksi, kun taas ritarikuntakaartin nuorin, Suomen Leijonan ritarikunta tuli 1942 jatkosodan tarpeisiin sekä ulkomaalaisten palkitsemiseksi. Kolmen ritarikunnan olemassaolo mahdollistaa erilaisten saavutusten palkitsemisen ja toisaalta vähentää inflaation vaaraa.
– Suomen Leijonan ritarikunnan perustamisella haluttiin porrastaa palkitsemisen pyramidia ja hierarkiaa. Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi oli kärsinyt inflaatiota, kun sama suurristi jouduttiin antamaan muun muassa sekä pääministerille, että ulkomaiden Helsingissä palveleville lähettiläille. Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan merkki asetettiin hierarkiassa Suomen Leijonan Ritarikunnan edelle, Matikkala huomauttaa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneistä maista Suomi on ainoa maa, jossa ritarikuntalaitos on pysynyt yhtäjaksoisesti kasassa. Se ei tarkoita etteivätkö ritarikunnat olisi kohdanneet vastarintaa Suomessa. Matikkalan mukaan kunniamerkkien jakaminen oli loppua 1919 alkuunsa, kun hallitusmuotoa säädettäessä aatelisarvojen jakamisen todettiiin loppuvan Suomen tasavallassa. Erittäin vahva poliittinen mielipide oli, että myös kunniamerkkien jakaminen saisi loppua.
– Asiasta käytiin varsin värikästä keskustelua. Valtionhoitajana ratsuväenkenraali Mannerheim ei seurannut mielissään keskustelua kunniamerkkien jakamisen lopettamisesta alkuunsa. Olihan hän ollut keskeinen vaikuttaja ritarikuntien perustamisessa Suomeen. Poliittisena kompromissina ritarikuntalaitos sekä henkilökohtaisten kunniamerkkien antaminen jäivät Suomessa voimaan perinnöllisten aatelisarvojen antamisen päättyessä,
Suomen historia tuntee myös kunniamerkkien kiivaita vastustajia, joista aikanaan tuli ritarikuntien suurmestareita.
– Mielenkiintoista on että kunniamerkkien varhaisiin vastustajiin kuului ritarikuntien tulevia suurmestareita, kuten Kyösti Kallio ja Urho Kekkonen, joista presidentteinä tuli ritarikuntien suurmestareita, kertoo Matikkala.
