Punaisten sairaala hoiti vapaussoturin haavat

Samalla, kun Suomi siirtyy seuraavan vuosisadan puolelle tulee kuluneeksi 100 vuotta yhdestä itsenäisen Suomen suuresta murhenäytelmästä, jota myös punaisten ja valkoisten sodaksi kutsutaan. Sodan varjot eivät ole kuitenkaan hälvenneet.

Sisällissota, vapaussota, luokkasota, kansalaissota, veljessota – rakkaalle lapselle, tai tässä tapauksessa ei niin rakastetulle lapselle, on monta nimeä. Kuten Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessaan totesi, kaikki haavat eivät ole vielä välttämättä parantuneet – vaikka kokonainen vuosisata veljessodasta onkin jo vierähtänyt. Niinistön tavoin olen päätynyt käyttämään kyseisestä tapahtumasta käsitettä sisällissota, koska se on arvolataukseltaan mitäänsanomattoman neutraali. Käytti mitä käsitettä tahansa on kuitenkin aina tavalla tai toisella jonkun silmissä kerettiläinen. Suomi on kysymyksessä lähes yhtä jakautunut kuin 100 vuotta sitten – osa ihmettelee, miksi sisällissodasta ei puhuta vapaussotana – osan mielestä vapaussota on liian värittynyt käsite puhua asiasta.

Samat ristiriidat henkilöityvät Carl Gustaf Emil Mannerheimissa. Osa pitää häntä sankarina ja eräänlaisena suomalaisuuden symbolina – toisten mielestä hän oli "ryssänupseeri" tai "lahtari". Samat ongelmat esiintyvät maailman mittakaavassa toisessa kuuluisassa sotapäällikössä, joka tykkäsi myös poseerata hevosten kanssa – ja jolle Frederik on myös omistanut laulun. Kyse on Temüdzinista, joka tunnetaan ehkä paremmin Tšingis-kaanina. Mongolialaiset pitävät suurta kaaniaan kansakunnan isänä, kun taas Frederik laulaa kaikkien naapurikansojen alistajasta. Kotiväki piti hänen tekojaan ja motiiveitaan oikeutettuina – kukapa ei olisi toivonut mongoliheimojen irrottamista Kiinan dynastioiden ohjauksesta tai parempaa viljelysmaata Gobin ulkopuolelta. Alistajana luultavasti kaikki muut kansat, joille nämä sinällään hyvät tarkoitusperät muodostivat suoranaisen uhan.

Isoisoisäni Verneri sai maaliskuun alussa 1918 palvelukseenastumismääräyksen ollessaan savenajossa Karvoskylällä – kevättyöt olivat edessä, mutta ne saivat jäädä. Verneri oli asevelvollinen – vapaaehtoiset olivat lähteneet jo aikaisemmin. Isoisoisä kuului Kaartin jääkärirykmentin III pataljoonan toiseen komppaniaan, jonka matka vei Tampereelle. Näsilinnan ja palokunnantalon taisteluissa hän haavoittui – toisen kerroksen ikkunasta heitettiin venäläismallinen käsikranaatti, jonka sirpale lensi isoisoisän käteen. Hän meni punaisten sairaalan sidotuttamaan haavansa, kun muutakaan paikkaa ei ollut lähettyvillä. Sairaalassa haava sitten sidottiin eikä isoisoisälle tehty muuta – kivääri häneltä tosin oli hoidon aikana kävellyt tiehensä.

Niinistö muistutti puheessaan, että ihmisillä on toisistaan poikkeavia taustoja, vakaumuksia ja tavoitteita – ja oikeus olla eri mieltä, mitä on osattava kunnioittaa, vaikka itse toisin ajattelisikin. Toisin sanoen kaikki ei ole pelkkää mustaa ja valkoista, tai sopivammin punaista ja valkoista. Se, että voittaa tai häviää ei tarkoita, etteikö toiminnan takana voisi piileä päteviä tai arvokkaiksi nähtyjä syitä. Jos jotain henkilöä vihataan, se ei tarkoita, etteikö häntä myös ihailtaisi.

Suuret ihmisjoukot lähtevät harvoin sotimaan pelkästään sotimisen ilosta, vaan taustalla on usein yhteiskunnallisia ongelmia, valtapolitiikkaa sekä turhautumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen, kuten Syyriankin sisällissota on osoittanut. Ihmisten eri näkemykset kumpuavat omasta taustasta, kulttuurista ja persoonallisuudesta. Suomalaisina emme ehkä ylipäätään ole kaikista parhaita henkilöitä tarkastelemaan sisällissotaamme kriittisesti tuomatta esiin arvojamme ja perintöämme.

Eri käsitteet pitävät sisällään oman ainutlaatuisen arvolatauksensa mukaan lukien motiiveja. Ne kertovat, ettei sotimaan lähdetty turhan päin, vaan takana oli perustavanlaatuisia syitä, joiden puolesta on päädytty jättämään koti ja lähtemään rintamalle – kuka sotilas haluaisi kertoa perheelleen, että isä lähtee nyt sotimaan naapuria vastaan ilman mitään sen erikoisempaa syytä. Kautta historian on ymmärretty ylevän tarkoitusperän rooli joukkojen motivoinnissa. Ehkäpä samasta syystä Suomeen tehtyjä ristiretkiäkin kutsutaan nimenomaan ristiretkiksi, vaikka taustalla on jälkeenpäin nähty yhtä merkittävänä syynä vallan vakiinnuttaminen Suomen alueella kuin itse tehtävä käännytystyö.

Ensimmäisenä sisällissodasta tulee usein mieleen koulujen oppikirjoissakin usein esillä olevat joukkoteloitukset sekä ihmiset ankarissa oloissa vankileireillä – eikä ihme, menehtyihän joukkoteloituksissa ja vankileireille enemmän väkeä kuin itse varsinaisessa sodassa. Ihmekös, jos sotaan liittyykin myös paljon vihaa ja katkeruutta puolin jos toisin. Inhimilliset ja sovittelevat tarinat tulevat harvoin sodasta ensimmäisenä mieleen, vaikka niitäkin on varmasti olemassa.

Isoisoisälleni sisällissota oli aina vapaussota, ja se hänelle sallittakoon. Hänellä oli omat näkemyksensä ja motiivinsa, joiden puolesta taistella. Miksei olisi? Hänen ei kuitenkaan kerrota kantaneen kaunaa vastapuolelle – ehkä hänkin halusi kunnioittaa heidän vakaumustaan.