Palvelus puhuttaa ja puuduttaa

Pääsin pari vuotta sitten kuulemaan ensimmäistä kertaa legendaarisia inttitarinoita. Isoveljeni suoritti palveluksensa saapumiserässä 2/14 ja jutut kulkivat hänen mukanaan Rannikkoprikaatista ruokapöytäämme.

Siihen aikaan kaikki tuntui uudelta ja ihmeelliseltä, sillä oma palvelukseni oli vain kaukaisuudessa siintävä asia.

Viime vuonna muutama läheinen ystäväni astui armeijan harmaisiin, eikä se jäänyt kenellekään epäselväksi. Viikonloppuisin saimme kuulla, välillä kyllästymiseen asti, kaikenlaista töhöistä tupatovereista rasittaviin gineksiin.

Tuolloin en ymmärtänyt, miten vaikeaa voi olla keksiä muita puheenaiheita. Nyt olen itse kyseisen ongelman äärellä: mistä muusta lomilla voi oikein puhua?

Jutusteltavaa erilaisista aiheista toki riittää, mutta jossain vaiheessa keskustelu tuppaa menemään menneen viikon askareisiin. Sinänsä se ei ole ongelma, mutta pitkän viikon jälkeen kaipaa usein jotain muuta ajateltavaa.

Ystävieni kesken olemme pohtineet ratkaisua siihen, kuinka saisimme palveluksen pois mielestä edes hetkeksi. Istuessamme iltaa olemme monesti päättäneet, että viimeinen inttijuttu on kerrottu tiettyyn aikaan mennessä.

Tämä ei ole tainnut onnistua vielä kertaakaan. Jollain on aina yksi tarina lisää ja aikataulu venyy. Hauskaa meillä on ollut, mutta joku jää usein yksin. Parhaimmillaan, tai pahimmillaan, yhdessä huoneessa on ollut viisi varusmiestä, kaksi reserviläistä ja yksi tuleva alokas. Hän ymmärtää meitä sitten joskus.

Aloitettuani palveluksen meille toitotettiin, ettei parempaa puoliskoamme välttämättä loputtomiin kiinnosta armeijahommat. Oma tyttöystäväni on kuitenkin ollut ymmärtäväinen ja kärsivällinen, vaikka olen välillä jauhanut jargonia kuin papupata.

Jokainen hoitaa siviiliasiansa parhaaksi näkemällään tavalla, mutta minulta löytyy yksi vinkki: kysy aina toisen kuulumiset ennen kuin kerrot omistasi. Päästät takuulla keskustelukumppanisi helpommalla.